Aapo ja Eepo kävivät tutun karvakaverin ja emäntänsä kanssa lenkillä meren jäällä. Lenkki sujui totuttuun tapaan leikkien ja painien. (Emännät eivät painineet.)
Oli siellä yksi variskin. Aapo lähti ajattamaan varista, ja kohta tosi kaukana näkyi vain pieni liikkuva piste, joka ei totellut kutsua. On Aapo metsälenkeilläkin tehnyt kierroksia, mutta nyt aava jää jotenkin vapautti ja villitsi tottelemattomuuteen.
Metsäkoira teki laajaa kierrosta ja oli linnun perässä, siis oikealla asialla kai, mutta väärässä maisemassa, väärän vanhemman kanssa ja ilman tutkapantaa. Eepo ei iloinnut rohkeudesta, vaan näki vain, että valkea pikku koira on valkealla jäällä menossa yksin kohti Ruotsia hirvittävien vaarojen: railojen, avantojen, haukkojen ja sen semmoisten uhatessa.
Pitkällisen kutsumisen jälkeen Aapo vihdoin kääntyi. Huh huh! Karkumatkaan ei ehkä mennyt niin paljon aikaa kuin miltä se tuntui, ja kaulassa oli onneksi panta ja siinä tunnistelevy: nimi ja puhelinnumerot, joihin ruotsalaiset olisivat voineet soittaa Aapon tavattuaan.
Mitä siinä pitäisi tehdä? Pysähtyäkö odottamaan vai lähteäkö toiseen suuntaan?
Takaisin tullessaan Aapo vaikutti virkistyneeltä, mutta Eepo pakotti kulkemaan loppuajan visusti hihnassa. Lenkki oli kuitenkin sen verran tehokas, että loppuilta meni koiran osalta aika hiljaisissa tunnelmissa, piirongin alla nukkuessa.
