Minun maailma on avartunu. Mie olin hoitolassa. Se oli mulle eka kerta viehraitten hoiossa. Mamma meinasi ensin alkaa märisehmään, mutta minut vain panthiin omhaan häkhiin ilman mithään seremonioita ja sanothiin mammale, että se saa lähteä.
Tuli ilta ja yö. Eikä mamma tullukhaan hakehmaan. Tuli vielä monta yötä, monta aamua ja monta päivää, eikä se tullu hakehmaan. Se oli vähä outoa. Mie kuulin, että mamma oli kysely, miten mie pärjään ja hoitaja oli vastanu sille näin:
"Hei, Aapo on pärjännyt täällä todella hyvin, mutta kyllähän tuollainen ilopilleri pärjää varmasti hyvin missä tahansa 😊 se hyvin innokkaasti ottaa aina vastaan, kun sitä menee tervehtimään, mutta rauhoittuu kyllä nopeasti rapsutettavaksi 😊 "
Minusta tuntu mukavalta, että minusta sanothiin nuin nätisti: "tuollainen ilopilleri..."
No sitte ko oli menny jo monta yötä, niin yhtäkkiä Laapo tuli minua hakehmaan. Voi ilon päivää! Mie ilahuin oikein överisti. Sitte ko met pääsimä kotia, tuli vielä Iipoki! Mie tungin sille sylhiin ja tuntu, että mie tykkään niistä kummastaki, niin että halkean.
No sitte ei menny kauon, niin tuli vielä mamma ja pappaki takasi kotia. Net haisi aivan ouolta maalta. Jaa, se oli nyt ollu se niitten reissu, josta oli ollu puhetta!
Tuon hoitohomman jälkheen mie olen ollu jotenki eri koira. Mulla on ollu sisänen rauha ja mie niin ko löysin oman sisäsen koiruuteni. Mie lakkasin vetämästä lenkilä ja suhtau'uin mamhaan ja paphaan niin ko aikunen. Nyt mie nautin kotielämästä vielä enemmän ko ennen, mutta en ennää niin paljon tohota. Mamma sano, että mie olen käyny Prometheus-leirilä.
Leirin jälkheen mulla alko nokka tuhisehmaan, ja mie krohisin ja aivastelin ja hengitys oli vaikean kuulosta. Piti mennä lääkähriin tutkimuksiin. Viimeksi silmien tutkimisessa mulle iski hillitön paniikki, mutta nyt ei. Mie tiesin, että tämä on tuttu paikka. Olin mie kierroksilla ja läähätin ja saaloin, mutta lääkäri ja hoitaja sait kuitenki tutkia ja mie heilutin häntääki rauhan merkiksi.
Voi, että mie annan mammale pisteitä, kuinka hyvin se homman hoiti. Se sano heti, että hoitaja voi piättää, eikä tukkinu itte hoitopöyän lähelekhään. Minhuun ei tarttunu mamman paniikki ja kaikki meni hyvin. Paitti, että net perhanat pisti minua piikilä. Mie olin heti sen jälkheen jo menossa ovea kohti, että kiitos ja heippa, mutta en mie päässykhään. Mulle tuli jotenki kumma olo ja jalat ei oikein pelittäny. Mie ihmettelin, että mitä tämä olo oikein meinaa, ko jalat ei kanna ja alkaa niin pirusti väsyttähmään.
Sitte multa lähti taju ja hoitaja kanto minut toisseen huohneesseen. Onneksi mie nukuin sillon, ko net kuulema on kaivelu minun nokkaa. Heinää tai mithään vierasta esinettä nokasta ei löytyny, mutta eppäilthiin, että mulla on nenäpunkki. Mie sain lääkheet siihen. Jospa se on menny minun nokhaan jo ennen vappua ko sillon mie sain punkkilääkheen.
Pökkyrä olo oli vielä kotonaki. Mie meinasin alkaa juoksehmaan ja pellaahmaan karhun puijjuutusta, mutta mie kellahinki nurin ja kävelin laista laithaan. Mamma sano, että samala laila kävelit juokahleet ennen vanhaan sen kotikylälä. Olenkoh mie nyt sitte juokale?
Mie makkoilin ulkona kylmässä tuulessa ja mamma piti minua silmälä. Kyllä mie sitte jonku ajan päästä aloin virkoahmaan. Soon hyvä. Pittäähän minun olla terävänä ko parin viikon päästä tullee taas synttärit, 5 v ja 3 kk.
Ko lähethiin mamman kans lenkile, olin mie jo niin selvin päin, että annoin aika lähöt sille yhele pystykorvaukole. Son sitte ärsyttävä tyyppi!
