Ihmiset on välilä sitte kummallisia! Net saattaa hävitä yhtäkkiä moneksi päiväksi, eikä niistä kuulu mithään. Sillon minun rutiinit mennee aivan uusiksi. Viimeksi hävisi mamma ja pappa yhtä aikaa ja mie jou'uin sinne hoitohlaan. Nyt mie sain olla kotona, mutta pappa hävisi.
Aluksi mie aattelin, että son työreissula ja että huomenna se tullee niin ko ennenki. No ei tullukhaan. Meni monta päivää, monta iltaa ja yötä. Mie kuljin ikkunasta ikkuhnaan ja höristelin korvia aina ko meän tielä meni auto, mutta pappaa ei vain kuulunu. Kyllä minua alko jo huolestuttahmaan ja ikäväki tuli. Mie makasin senkin alla ja vahin sieltä mammaa ja olin valhmiina ryntäähmään ovele, mutta ei tullu kethään. Jonaki yönä mie hiippailin papan sängyn viehreen nukkuhmaan.
Mamma näki, että mulla on ikävä. Se kyllä aina ymmärtää minua. Se jutteli mulle ja tsemppas minua ja sano, että kyllä se sieltä tullee. Se sano, että pappa on nyt vähä kipeä, mutta ko se paranee, niin sitte se tullee. Uskoma ja toivoma niin. Pane sieki jalat risthiin.
No sitte melko pitkän ajan päästä pappa tosihaanki tuli kotia! Voi jessus, minkä ilohepulin mie sain! Mie haistelin sitä ja heilutin häntää niin ko vispilää. Mie nuuhkin sitä naamasta, kaulalta ja päästä ja tukin sille sylhiin ja vähä ihmettelin, ko en päässykhään. Sille oli kuulema laitettu nostorajotus kahteen kilhoon. Minun paino mennee kuulema kymmenen kiloa sen rajan yli. No ymmärsinhän mie sen. Hallailthiin ja poristhiin sitte muuten ja nautithiin toistema seurasta. Minun maailma oli taas paikoihlaan ja perhe kasassa. Elämä jatkuu.
Tänä päivänä mie täytän 5 vuotta ja 4 kuukautta. Tuli mahtava kesäpäivä. Päivä on menny ulkona nautiskellessa. Olen ollu häkissä, haukkunu naapurin koirakaverille, pelanu karhunpuijjuutusta, keinunu pihakeinussa ja käyny lenkilä. Pappaki oli matkassa.
