Sunnuntaina 9.7.2023: Ihmiset on välilä sitte kummallisia!

Ihmiset on välilä sitte kummallisia! Net saattaa hävitä yhtäkkiä moneksi päiväksi, eikä niistä kuulu mithään. Sillon minun rutiinit mennee aivan uusiksi. Viimeksi hävisi mamma ja pappa yhtä aikaa ja mie jou'uin sinne hoitohlaan. Nyt mie sain olla kotona, mutta pappa hävisi.

Aluksi mie aattelin, että son työreissula ja että huomenna se tullee niin ko ennenki. No ei tullukhaan. Meni monta päivää, monta iltaa ja yötä. Mie kuljin ikkunasta ikkuhnaan ja höristelin korvia aina ko meän tielä meni auto, mutta pappaa ei vain kuulunu. Kyllä minua alko jo huolestuttahmaan ja ikäväki tuli. Mie makasin senkin alla ja vahin sieltä mammaa ja olin valhmiina ryntäähmään ovele, mutta ei tullu kethään. Jonaki yönä mie hiippailin papan sängyn viehreen nukkuhmaan.

Mamma näki, että mulla on ikävä. Se kyllä aina ymmärtää minua. Se jutteli mulle ja tsemppas minua ja sano, että kyllä se sieltä tullee. Se sano, että pappa on nyt vähä kipeä, mutta ko se paranee, niin sitte se tullee. Uskoma ja toivoma niin. Pane sieki jalat risthiin.

No sitte melko pitkän ajan päästä pappa tosihaanki tuli kotia! Voi jessus, minkä ilohepulin mie sain! Mie haistelin sitä ja heilutin häntää niin ko vispilää. Mie nuuhkin sitä naamasta, kaulalta ja päästä ja tukin sille sylhiin ja vähä ihmettelin, ko en päässykhään. Sille oli kuulema laitettu nostorajotus kahteen kilhoon. Minun paino mennee kuulema kymmenen kiloa sen rajan yli. No ymmärsinhän mie sen. Hallailthiin ja poristhiin sitte muuten ja nautithiin toistema seurasta. Minun maailma oli taas paikoihlaan ja perhe kasassa. Elämä jatkuu.

Tänä päivänä mie täytän 5 vuotta ja 4 kuukautta. Tuli mahtava kesäpäivä. Päivä on menny ulkona nautiskellessa. Olen ollu häkissä, haukkunu naapurin koirakaverille, pelanu karhunpuijjuutusta, keinunu pihakeinussa ja käyny lenkilä. Pappaki oli matkassa. 

Perjantaina 9.6.2023: Nyt mammaki tietää jotaki siittä, minkälaista on olla koira

 

Met luima mamman kans yhessä yhen kirjan niin, että mamma luki äähneen joitaki kohtia kirjasta, ja mie sitte kommetoin, pittääkö net paikaansa. Kirjan on kirjottanu Helena Telkänranta ja sen nimi on Millaista on olla koira? Miehän sen kyllä tiän, mutta nyt mammaki oppi jotaki, esimerkiksi sen, että sohvala makkaaminen on koirien keeneihin kirjotettu ominaisuus, eikä sitä voi estää totteutumasta. Susiesi-isäkki tykkää makkoila jollaki korkeammalla kivelä, josta näkkee hyvin.

Mulle uutta tietoa oli se, että koirat on niin ko 4 kk ikhäisen suenpennun tasola, jos leikkisyyessä mitathaan. Sanothiin siinä kyllä semmostaki, että suet olis jotenki parempia ja kestävämpiä ongelmanratkasijoita ko koirat ja että niilä isoveljet ja -siskot osallistuu pentujen hoithoon niin ko joissakin ihmisperheissäki. En tiä, pittääkö tuo paikkaansa, ko ei ole kokemusta susista eikä testeistä. 

Mammaki on löytäny omista ittehoitokirjoista kaikenlaista osviittaa siittä, miten voi olla onnellisempi ja tasapainosempi ihminen ja mistä mikäki olotila juontaa juurensa. No lapsuuestapa tietekki! Mieki löysin itheeni sopivan kohan: "... se, että pentu viettää suurimman osan ajastaan ilman muita koiria, jättää sen helposti hiukan toistaitoiseksi koirien välisessä viestinnässä." 

En mie nyt mitehkhään erityisen toistaitonen ole, ko mie olen lähtökohtasesti kuitenki kaikile ystävällinen, mutta mulla ei ole ollu täälä kotona kethään ystävällistä aikusta koirakaveria, joka olis auttanu minun kehitystä täytheen potentiaahliin. Minun aivoihin on jääny vissiin semmonen ikunen kaipuu toissiin koihriin ja kaikhiin ihmissiin. Ja se näkkyy kuulema lenkilä vähä yli-innokkuutena.

Vaikka mie olen kaikkien kaveri ja tosi innokas tervehtihmään ihmisiä ja koiria, en mie usko, että mulla kuitenkhaan olis Williams-Beurenin oireyhtymä. Se on ihmisillä harvinainen homma: yhelä kymmenestätuhannesta on se. Oihreena on ylepalttinen seurallisuus ja into mennä juttelehmaan ventovieraittenki kans, niin ko mulla kyllä on... Mutta ko tarkemmin lukkee, niin kirjassa sanothaan, että "koirilla tämä geenimuunnos on paljon yleisempi kuin ihmisillä." Voi hitsi! Onkhaan mulla sittekki se?!!

Meän kotona ei ole koskhaan ollu kethään turvallista vanhempaa koirakaveria tai etes leikkikaveria ko vain sillon tällön, mutta, mammaki on sanonu, ettei kaikile asioile voi ennää mithään. Pittää vain soppeutua ja olla tyytyväinen siihen, mitä on nyt. Jokhaisella on omat taakkansa, se sannoo.

Kirjassa sanothaan, että koirile ( ja muilekki elläimille) on tärkeää päästä tekehmään asioita, joila net voivat itte vaikuttaa omhaan olotilhaansa:

• "Kaikkien koirien hyvinvointia edistää vapaana juokseminen, vaikka aidatullakin alueella." -> Tämä toimii meilä! 😊

• "Samalla se pystyy tyydyttämään tarvettaan tehdä itse valintoja, vaikka vain pieniäkin, siitä, mihin se milloinkin menee ja miten: rauhallisesti ravaten vai innokkaasti spurttaillen. -> Toimii ja on hauskaa. 😊

• " Muita esimerkkejä omaan olotilaan vaikuttamisesta on esimerkiksi se, jos koiralla on mahdollisuus siirtyä halutessaan sisältä pihalle ja takaisin. Samoin se, jos on olemassa asioita, joita koira voi pyytää ihmiseltä niin, että pyyntö tuottaa tulosta vähintäänkin ajoittain, esimerkiksi rapsutuksia tai leikkimistä." -> Toimii nämäkki tosi hyvin. 😊

Minun kasvatuskoti Kuusamossa oli kyllä paras mahollinen. Se oli turvallinen ja tarjos mulle paljo tillaisuuksia tutustua autokyythiin, imuhriin, toissiin koihriin ja lapsiinki. Kiitos siittä taas kerran @Kennel Tuppisuun, @Kyösti Aikkila, @Paula Aikkila.

Ei tämä koirana olo ole yhthään hullumpaa. Päivissä on ylheensä paljo virikheitä ja toimintaa, luita ja leikkivälihneitä, lenkkejä ja reissujaki sillon tällön, ja välilä saa maata rellottaa reporankana joko auringossa tai pirtissä. Ja sitte välilä voi taas olla terävänä: lukea kirjoja ja kirjottaa plokia.

Maanantaina 29.5.2023: Minun maailma on avartunu ja tajunta sumentunu

Minun maailma on avartunu. Mie olin hoitolassa. Se oli mulle eka kerta viehraitten hoiossa. Mamma meinasi ensin alkaa märisehmään, mutta minut vain panthiin omhaan häkhiin ilman mithään seremonioita ja sanothiin mammale, että se saa lähteä. 

Tuli ilta ja yö. Eikä mamma tullukhaan hakehmaan. Tuli vielä monta yötä, monta aamua ja monta päivää, eikä se tullu hakehmaan. Se oli vähä outoa. Mie kuulin, että mamma oli kysely,  miten mie pärjään ja hoitaja oli vastanu sille näin: 

"Hei, Aapo on pärjännyt täällä todella hyvin, mutta kyllähän tuollainen ilopilleri pärjää varmasti hyvin missä tahansa 😊 se hyvin innokkaasti ottaa aina vastaan, kun sitä menee tervehtimään, mutta rauhoittuu kyllä nopeasti rapsutettavaksi 😊 "

Minusta tuntu mukavalta, että minusta sanothiin nuin nätisti: "tuollainen ilopilleri..."

No sitte ko oli menny jo monta yötä, niin yhtäkkiä Laapo tuli minua hakehmaan. Voi ilon päivää! Mie ilahuin oikein överisti. Sitte ko met pääsimä kotia, tuli vielä Iipoki! Mie tungin sille sylhiin ja tuntu, että mie tykkään niistä kummastaki, niin että halkean. 

No sitte ei menny kauon, niin tuli vielä mamma ja pappaki takasi kotia. Net haisi aivan ouolta maalta. Jaa, se oli nyt ollu se niitten reissu, josta oli ollu puhetta!

Tuon hoitohomman jälkheen mie olen ollu jotenki eri koira. Mulla on ollu sisänen rauha ja mie niin ko löysin oman sisäsen koiruuteni. Mie lakkasin vetämästä lenkilä ja suhtau'uin mamhaan ja paphaan niin ko aikunen. Nyt mie nautin kotielämästä vielä enemmän ko ennen, mutta en ennää niin paljon tohota. Mamma sano, että mie olen käyny Prometheus-leirilä.

Leirin jälkheen mulla alko nokka tuhisehmaan, ja mie krohisin ja aivastelin ja hengitys oli vaikean kuulosta. Piti mennä lääkähriin tutkimuksiin. Viimeksi silmien tutkimisessa mulle iski hillitön paniikki, mutta nyt ei. Mie tiesin, että tämä on tuttu paikka. Olin mie kierroksilla ja läähätin ja saaloin, mutta lääkäri ja hoitaja sait kuitenki tutkia ja mie heilutin häntääki rauhan merkiksi. 

Voi, että mie annan mammale pisteitä, kuinka hyvin se homman hoiti. Se sano heti, että hoitaja voi piättää, eikä tukkinu itte hoitopöyän lähelekhään. Minhuun ei tarttunu mamman paniikki ja kaikki meni hyvin. Paitti, että net perhanat pisti minua piikilä. Mie olin heti sen jälkheen jo menossa ovea kohti, että kiitos ja heippa, mutta en mie päässykhään. Mulle tuli jotenki kumma olo ja jalat ei oikein pelittäny. Mie ihmettelin, että mitä tämä olo oikein meinaa, ko jalat ei kanna ja alkaa niin pirusti väsyttähmään.

Sitte multa lähti taju ja hoitaja kanto minut toisseen huohneesseen. Onneksi mie nukuin sillon, ko net kuulema on kaivelu minun nokkaa. Heinää tai mithään vierasta esinettä nokasta ei löytyny, mutta eppäilthiin, että mulla on nenäpunkki. Mie sain lääkheet siihen. Jospa se on menny minun nokhaan jo ennen vappua ko sillon mie sain punkkilääkheen.

Pökkyrä olo oli vielä kotonaki. Mie meinasin alkaa juoksehmaan ja pellaahmaan karhun puijjuutusta, mutta mie kellahinki nurin ja kävelin laista laithaan. Mamma sano, että samala laila kävelit juokahleet ennen vanhaan sen kotikylälä. Olenkoh mie nyt sitte juokale?

Mie makkoilin ulkona kylmässä tuulessa ja mamma piti minua silmälä. Kyllä mie sitte jonku ajan päästä aloin virkoahmaan. Soon hyvä. Pittäähän minun olla terävänä ko parin viikon päästä tullee taas synttärit, 5 v ja 3 kk.

Ko lähethiin mamman kans lenkile, olin mie jo niin selvin päin, että annoin aika lähöt sille yhele pystykorvaukole. Son sitte ärsyttävä tyyppi!

Tiistaina 9.5.2023: Pilkkiasiaa, muita kuulumisia ja pikku runo

Joku aika sitte mie pääsin taas pitkästä aikaa pilkile papan, Heepon ja Taapon kans. Mie olin aika tarkkana vahtimassa, että tulleeko sitä saalista vai ei.                                                 

                                                   

Yks ahven pomppi jäälä ja mie leikin sen kans, mutta en saanu syä, ko siinä on kuulema niin paljo eviä ja ruotoja, jokka tarttuu kurkhuun. Kahtena päivänä olthiin. Ensin Suomessa ja sitte Ruottissa. Oli oikein mukava reissu.

Eilen mulla oli vähä jännä päivä. Minua on uhkailtu, että multa poistethaan pallit, ko mie kuulema olen alkanu rähisehmään liikaa toisile uroksile. No mamma hyppäytti minut authoon ja minut panthiin valhjaista koirien turvavyölä kiini. Ei ollukhaan ennää sitä kuljetuskoppaa, niin ko ennen. Minua hermostutti istua takapenkilä ilman koppaa, ja ko mie seisoin tai katoin takaikkunasta niin ko ennenki, niin mie meinasin puota siihen penkkien välhiin, ennen ko mie tajusin, että pittää istua tai maata ja on  parempi kattoa etuikkunasta tai sivuklasista. 

Sitte ajethiin jonnekki ja menthiin sisäle. Mie ajattelin, että jokhaan mulle nyt käypii huonosti. Sielä oli paljo hajuja ja kaks muutaki koiraa. Vähä nuuhkithiin niitten kans ja vaihethiin informatiota. Net sano, että ei tämä ole mikhään pallipaikka, ko tämä on hoitola ja että nekki on sielä hoiossa. Sielä näky olevan monta häkkiä vierekkäin ja jokhaisella oli oma pikku piha niin ko rivitalossa. Sinne saa ottaa omia ruokia, palkkoja ja leluja matkhaan, ja oman petin kans. Mie vähän nuuhkin paikkoja ja rauhotuin, että huh, huh: vaara ohi. Olen mie kartala tässä asiassa: Mie menen hoithoon muutamaksi päiväksi, ko mamma ja pappa lähtee johonki lomale. On siittä ollu puhetta. Enkhään mie pärjää. Mie luulen, että mamma pärjää huonommin ko mie.

On mulle puhuttu toisestaki asiasta.... Että jospa ens kesänä mulle tulis kaveri! Ei se ole vielä varmaa, mutta olishan se tosi mahtava homma Ja jos joku on ennen sitäki leikkikaveria vaila, niin mulle voipii ilmottautua. 

Oho! Nyt pukkaa runoa:

Onnea, onnea emot ja mammat!

Kohta on taas teän päivä!

         Aurinko paistaa ja kevät on täälä. 

         Ei paina huolen häivä. 

Keskiviikkona 5.4.2023: No nyt mie sain sen kirjan luettua!

Viimeksi mie olin just saanu postista kirjapaketin ja aloin tutkihmaan sitä. No nyt se on luettu! Pohjanpystykorva 50 vuotta Suomessa onki oikein mukava ja hieno kirja meistä pohjiksista ja meän ihmisistä. Siinon kovat kannet, hienoja kuvia, taulukoita ja tooosi paljo tietoa. Kannessa on vähä minun näkönen tyyppi, mutta ehkä se on vähä isompi ko mie. Väritys on kuitekki melko laila samallainen ko mulla. 

Meän kirjassa oli oikein omistuskirjotuski. Kiitos siittä @Hannu Hämäläinen. Met saima kirjan, ko mie olen joskus kirjottanu @Pystykorva-lehtheen matkaraportteja ja kuvanu meän kesäelämää. Kiitos sullekki yhteistyöstä @Tanja Rovio-Murto. Met olema mamman kans yksmielisiä siittä, että kirja on tehty ammattitaitosesti, vaivoja säästämättä ja rakhauesta lajhiin. 

Mie opin kirjasta, että meitä pohjiksia on tietekki täälä Suomessa ja Ruottissa, mutta Norjassa, Venäjällä ja Pohjois-Amerikassa kans. Sielä meitä piethään "ihmeellisenä skandinaavisena koirana" ja met herätämmä ihastusta. No sitä mie en kyllä yhthään ihmettele!

Mie olen aina aatelu, että mie olen pohjanpystykorva, mutta nyt mie tiän, että meitä on matkan varrela sanottu kans Norbottenin haukkuvaksi lintukoiraksi, Norbottenin pystykorvaksi, Torniolaakson pystykorvaksi, tornedalspetsiksi ja norbottensspetsiksi. Alkujuurena meile on ollu maatiaispystykorva, joita on löytyny taloista Suomesta ja Ruottista. Ja jotenki met olema suomalaisten ja ruottalaisten yhteinen rotu. Siittä yhteisestä historiasta oli kirjassa pitkät selitykset. On meitä joku irvileuka sanonu Kuusamon haukikoiraksiki, mutta se on minusta kyllä vähä rasistista. Aivan ko kuusamolaiset tai met kuusamolaisyntyiset oltais kaikki muka jotenki tyhmiä. Sehän ei kyllä piä paikkaansa!

Sain mie opetella kirjasta uusia hienoja sanojaki ja viisastua silläki laila. Tiäksie mitä tarkottaa alleeli tai heterotsygoottinen geenipari? Lue kirja, niin tiät sieki jotaki.

Oli mukavaa lukea niistä ihmisistä, jokka on tehnee töitä meän hyväksi niin, että on saatu tämä rotu syntyhmään. Oli sielä meilekki yks tuttu nimi: ylikiiminkiläinen Kalle Ukonmaanaho. Kallelta on mammale ja papale tullu yks pentu 1990-luvula, sillon ko Iipo ja Laapo olit vielä aika pieniä. Vikistä sanothiin, että se on värivikanen. Aika ruskeahan se kyllä oliki, niin ko kuvasta näkkyy. Sillä oli rinnassa ja tassuissa valkeaa.

Mie olen kuulu, että Viki eli pitkän elämän, 13-vuotihaaksi asti. Mutta sillä oli kuulema vähä surulinen loppu, ko se sai punkista tauin ja se meni vähä sekasi.

Semmonenki oli kirjassa mukava tieto, että Pohjolan Mahti oli ensimmäinen Suomessa rekisteröity pohjanpystykorva. Muita ensimmäisiä oli Virkku ja Nätti. Mie olen niin ylpeä, että mie saan olla matkassa tässä porukassa vielä viienkymmenen vuen päästäki.  

Met emmä tunne kethään, mutta kirjassa on paljon tuttuja nimiä FB-ryhmistä, joita met mamman kans seuraama. Net on mukavia ryhmiä, ko sielä ei kukhaan huua toisile pahoja, mutta kaikki peukuttaa ja onnittellee synttärisankareita ja pentujen syntymiä. Rinkkavaaran Rommiki on FB:stä tuttu, ja sen tarina oli mukavaa luettavvaa. Oli mukava lukea kans Pohjanukon Aaposta (kaimasta, joka voitti ensimmäisenä Suomen Cupin. Em mie tiä, mikä se on, mutta hienoa on, että voittaja oli Aapo).

Kiva juttu oli kans Vilistä, pohjiksesta, joka hakkee sorsia, niin ko mieki. Sivula 227 on Vilistä hieno kuva. Mie hoksasin tuon sorsanhakuhomman aivan itte ja pappa kehu minua siittä mahottomasti ja otti kuvia ja videoitaki.

Kyllä met itkimäki mamman kans ko luethiin  koirakavereitten kohtalosta sota-aikana. Panu-raukkaki tuli yksin Ruottista takasi oman perheen tykö Suohmeen, vaikka sitä oli ammuttu jalkhaanki. 

Näyttelyt ja kilpailut ei ole meän hommaa, ko tykkäämä olla omissa oloissa, ja mamma varsinkhaan ei tykkää hälinöistä ja hässäköistä. Mulla on passi ja paperit plakkarissa, mutta toistaseksi mie jou'un kuitekki tyytyhmään koirien Tindehriin, johon jätethään merkkejä tienvarsile ja ulvothaan tyttöjen perhään vain kotipihalta.

Tätäki se mamma meinasi alkaa märisehmään, että onkhaan sulla, Aapo, huono koti, ko sie et käy koskhaan missään kilpailuissa. Mie sanoin sille, että älä sie mamma rakas märise. Kyllä mulla on ollu hyvä elämä teän kans ja mie saan kyllä tarpheeksi kaikkea sitä mitä mie tartten. Mamma otti minua kaulasta kiini ja sano, että "Niin meiläki on ollu hyvä elämä sinun kans. Kiitos siittä."

Lopuksi vielä muutama kuva. Lumikuvat on Ruottista Rödupista ja viiminen on kotoa historiallisena päivänä 4.4.2023.

Hyvvää kevhään jatkoa kaikile meile pohjiksille ja pohjisten ihmisille!  Lukekaa tekki pohjiskirja. Se on hyvä.

Rakhauella, Aapo 💕

Keskiviikkona 22.3.2023: Mie sain postia!

Voi mahoton, miten kävi! 

Maanantaina mie sain postista aivan omala nimelä paketin! (No oli siinä mammanki nimi, mutta kuitekki mulle se niin ko tuli.) Kerran aikasemminki mie olen saanu paketin, mutta se oli joulu ja paketissa oli sillon nalle. 

Mie aloin hopusti aukasehmaan pakettia. Voi mahtavaa! Sielä oli kirja! Mie tykkäänki kirjoista, ko  miehän olen pohjankirjallisuuskoiraki.

Kirjan nimi on Pohjanpystykorva 50 vuotta Suomessa. Voi mahoton! Aatela, että meistä on tehty kirja ja met olema olheet Suomessa jo nuin kauon! Onneksi olkhoon meile kaikile pohjiksille ja meän ihmisille ja isot kiitokset kirjasta!

Mie alan nyt lukehmaan sitä ja pallaan asihaan sitte ko mulla on siittä enemmän sanottavvaa, ehkä kesäkuussa. Heippa!

Torstaina 9.3.2023: Elämä on tasasta ja mukavaa synttäripäivänäki

 

Mie täytän tänä päivänä viis vuotta! Taas panthiin rusetti kauhlaan. Son aina se sama kaikissa kuvissa. Seki on ollu mulla jo viis vuotta, mutta toimii se sen verran ko pittääki. Papala ei taia olla yhthään rusettia tai ei se ole ainakhaan pitänyt semmosta synttäreiläkhään.

Mie elän semmosta tavalista, rauhalista ja mukavaa kotikoiran elämää. Välilä syön luita ja makkaan lumihangessa. Välilä käyn jossaki reissussa, nukun ja päivystän pihala. Niin ko enneki olen sanonu, leikkikaveri olis mukava, mutta ko sitä ei ole, niin pärjään yksinki ja aina välilä saan kuitenki mamman ja papan mellastuskaveriksi. Kaikkea ei saa ja siihen pittää tyytyä. Syksylä on kuitenki mettästystä sen verran, että pysythään virheessä. Ja saattaahan se olla, että pilkilekki vielä päästhään. Pappa sannoo, että työt haittaa harrastuksia.

Mie olen Kuusamosta @Tuppisuun kennelin ensimmäisestä pentuheesta. Mulla on yks veli ja yks sisko. Terhveisiä! Ja Rita-äitile kans! Paperit on kunnossa ja siru kaulassa. Mutta ko mie en ole käyny näyttelyissä kertaakhaan, niin mie olen vain Aapo, eikä minun nimessä kuljeteta kennelnimeä, niin ko monila muila. Mie elän semmosta tyytyväistä nuoren miehen elämää mamman ja papan kans, enkä vaihtais päivääkhään pois.

Onneksi olen saanu olla terhveenä, eikä ole paljo tarvittu lääkäriä. Silmät ja korvat pellaa ja maha toimii niin ko pittääki. Karva on hyvässä kunnossa ja vauhtia riittää sillon ko sitä tarttee.