Lauantaina 9.12.2023: Mamma taitaa olla vähä läheisriippuvainen

Mie olen kuulu läheisriippuvaisuuesta: että joku takertuu toisseen, eikä ossaa päästää irti, vaikka toinen olis kuinka vanha.  Mie olen alkanu ajattelehmaan, että mamma on semmonen. Mie jaksan aina ihmetellä, ko mamma käypii jossaki, vaikka kirjastossa tai kaupassa ja mie olen yksin kotona, niin sitte, ko se tullee takasi, se lätisee aivan mahottomasti, kuinka hieno koira mie olen ja kuinka hienosti mie pärjäsin yksin kotona ja etten ennää ole mikhään pikkupentu. No en toelakhaan ole! Tänä päivänä mie täytän 5 v ja 9 kk, eli mie olen ihmisten iässä vissiin jo melkein 36-vuotias. No kai sen ikänen jo pärjää puoli tuntia yksin! No ei siinä mithään, kyllä mulle rapsutukset aina kelpaa, mutta tuota lätinän määrää mie ihmettelen. Mutta, ko mamma on mulle rakas, niin kyllä mie sen kestän.

Mie olen ollu tet-harjottelussa jo puoli vuotta. Se on ollu semmonen lähihoitajahommeli. Mie olen ollu siinä hyvä ja hoitanu kympilä kaikkia niitä, jokka on hoitoa tarvinu. Mie luulen, että mie saan tästä hyvän toikkarin. Kyllä mie voisin kakkosammatiksi tämmöstä hoitajahommaa aatela. Voisin olla vanhustentaloissa rapsutuskoirana tai sitte kouluissa tai kirjastoissa lukukoirana. Sitä pitäs vissiin kuitekki etukätheen harjotella. On niitä kuulema semmosia koulutuksiaki olemassa. Pittää alkaa ottahmaan selvää, sitte ko tämä tetti loppuu.

Mamma ja pappa kävit parisuhematkala Tokmannilla. Mamma puhisi tyytyväisenä. On kuulema mukavaa, ko on tavallista elämää.💕

Tuossa kuvassa mulla on kuuraparta ja mamma halusi kuvata sitä, mutta mie en halunu kääntyä.

Sunnuntaina 12.11.2023: Hyvvää isänpäivää, pappa!

Pappa on minun ihmisisä, vaikka mie sanonki sitä papaksi ja mammaa mammaksi. Hyvvää isänpäivää sulle, pappaisä! 

Mie olen elely vähä hiljaiseloa ja nukkunu aika paljon papan kans. Kyllä mie mammanki kans nukun. Yritän olla tasapuolinen.

Viime aikoina on kaks kertaa ollu kivoja päiviä, ko Iipo kävi kahesti peräkkäin. Oli mukava lenkkeilä vähä pitemmästi ja katela ja kuulostella maisemia. Sitte oli mukava leikkiä ja saaha tosi paljo rapsutuksia. Se nappasi minusta muutamia hienoja kuvia. Tuo auringonlaskukuva on minusta mahtava! Siittä tykäthiin tosi monta kertaa pohjisface-ryhmässäki. Laitan net tähän muistoksi.

Ei mulla nyt muuta, mutta kaikile fanikerholaisile tioksi, että mie voin hyvin ja piän huolta papasta ja mammasta parhaan taitoni mukhaan.

Maanantaina 9.10.2023: Ei täälä ole kethään ja mie en puhu mithään!

Täälä ei nyt kerta kaikkihaan tapahu mithään! Täälä vain nukuthaan ja käyhään lenkilä. Mihinkhään ei lähetä, eikä mithään jännitystä ole. Kukhaan ei oikein jaksa leikkiäkhään. Em miekhään. On vain yhtä ja sammaa. Jotaki kummaa täälä nyt on menossa, mutta kyllä mie meinaan jaksaa oottaa, että vielä tässä ennen joulua päästäs methään.

Tuo minun kuva on syyskuulta. Met olima sillon pihala mamman ja papan kans tulistelemassa. Se oli  mukava ilta.

´

Niin, ja kävihän se Laapoki minua tervehtimässä. Että onhan sitä kuitekki mukaviaki asioita ko pysähtyy miettihmään.

Perjantaina 8.9.2023: Mie olen vähä ihmetelly tätä syksyä ja ollu yötuurissa vahtihommissa

Kyllä mie sen tiän, että nyt on syksy. Ulkona haisee syksy ja aamula on semmosia kirpakkailmoja. Mie olen vähä ihmetelly, ko nyt ei tule methään lähtöä ollekhaan. Olen mie ollu monta kertaa valhmiina, ko pappa on aamusta johonki lähteny, mutta ei se ole ottanu minua matkhaan. Naapurin Kaapoki oli johonki menossa, mutta meilä ei nyt kukhaan lähe mihinkhään. Kumma homma!

Mie olen tehny yötuurissa vahtihommia. On ollu jotenki levottomia öitä: valoja on sytytelty, telkkaria on katottu ja touhuttu monenlaista outoa. Mie olen tietekki vahtinu silmä kovana, että mitä täälä oikein tapahtuu. Aamula on sitte nukuttanu niin pirusti.

No, on meilä senthään yks reissu ollu. Käythiin Heepo-settää kattomassa Rödupissa. Mamma ja pappa keräsit sielä viinimarjoja. 

Mettälenkilä mie pyyristelin lintuja ja jokea. Aurinko paisto, linnut lenteli, koski kohisi, ja 

mulle tuli jotenki haikea olo ja mettän  ikävä. No runohan se sieltä pulpahti (vaikkaki yhtä Aleksista matkimalla):

Mettänpoika tahon olla,

haukkuja jylhän kuusiston!

Viisavaaran vainiolla

papan kanssa mettästän

ja  huolet unhohlaan jääkhööt!

                                               

Huomena on taas synttärit. Saakutarallaa, mihin tämä aika oikein mennee?

Keskiviikkona 9.8.2023: Mie olen jo iso poika, mutta välilä vähä pieniki.

Vaheneminen on aivan mukavaa ko siihen ossaa suhtautua. Saapii esimerkiksi uusia kokemuksia. Mie täytän tänä päivänä 5 vuotta ja 5 kuukautta ja olen jo ollu yhen kerran yön yksin ulkona. Pärjäsin hyvin! 

Ko mie en saanu hoitopaikkaa, mamma keksi, että saan "seikkaila" ulkona niin ko Muumit. Se suhtautu kannustavasti, eikä huolehtinu liikoja. Se sano, että elämässä on välilä isompiaki huolenaiheita ko koiran yksinoloyö kotona turvassa.

Naapurin Kaapo käytti minua illala lenkilä ja vei minut takasi häkhiin. Mulla oli sielä iso kippo ruokaa ja vettä. Kaapo oli kuunelu minua omalta pihalta, eikä ollu kuulunu mithään ylimääräsiä haukkumisia. Se käytti minua vielä aamulaki lenkilä ja sehän oli mulle aivan luksusta.

Mamma ja pappa tuliki sitte jo aamusta takasi, ko net oli ajahneet ko heikkopäiset. Mie vain makasin omala sohvala häkissä aivan rauhassa ja ihmettelin, että mikäs hätä niilä on. Mutta kyllä mie sen päivän sitte kuljin mamman perässä ja halusin rapsutuksiaki aika laila. Sen verran se seikkailuyö kuitenki minhuun vastasi, vaikka iso poika jo olenki.

No sitte meilä on ollu taas viehraita, ensin Iipo ja sitte Laapo ja Raapo. Raaposta tuli mulle aivan ykköskaveri. Laapon mie otin mallin vuoksi karhunpuijuutukseen, ettei sille tulis paha mieli, mutta Raapon sylhiin mie kuitenki aina änkesin.

Mie olen käyny hammaslääkärilläki. Seki on isojen poikien hommia. Net nukutti minut ja mie olin koko sen illan aivan kanttu vei. Jalat ei kantahneet enkä jaksanu pysyä herreilä. Mamma joutu kantahmaan minut authoon ja autosta sisäle ja pitähmään minua silmälä.  Illala en jaksanu lenkkeilä ko kolmasosan normaalista pikku lenkistä. 

Multa poistethiin hammaskiveä. Yks hammas on kuulema jääny puhkeamatta (Oho!) ja yks on lohenu, mutta se ei tarvi toimenpitheitä. Muuten hamphaat olit hyvässä kunnossa. Lääkäri kirjotti papehriin, että "Pikaista toipumista kiltille Aapolle!" Hi hii... kiltille Aapolle.... 😃

Ukkosesta mie en tykkää, vaikka muuten olenki reipas, viksu ja vilmaattinen. Sillon minusta tullee aika pieni koirapoika. Ensin täälä alko tuulehmaan, sitte satahmaan ja vielä jytisehmäänki, niin että ikkunat helisi. Salamoiki mahottomasti. Mie olin hättää kärsimässä, ko pelotti niin paljon. Mamma oli onneksi minun kans ja se lohutteli minua niin kauon, että myräkkä meni ohi.

 

-

Sunnuntaina 9.7.2023: Ihmiset on välilä sitte kummallisia!

Ihmiset on välilä sitte kummallisia! Net saattaa hävitä yhtäkkiä moneksi päiväksi, eikä niistä kuulu mithään. Sillon minun rutiinit mennee aivan uusiksi. Viimeksi hävisi mamma ja pappa yhtä aikaa ja mie jou'uin sinne hoitohlaan. Nyt mie sain olla kotona, mutta pappa hävisi.

Aluksi mie aattelin, että son työreissula ja että huomenna se tullee niin ko ennenki. No ei tullukhaan. Meni monta päivää, monta iltaa ja yötä. Mie kuljin ikkunasta ikkuhnaan ja höristelin korvia aina ko meän tielä meni auto, mutta pappaa ei vain kuulunu. Kyllä minua alko jo huolestuttahmaan ja ikäväki tuli. Mie makasin senkin alla ja vahin sieltä mammaa ja olin valhmiina ryntäähmään ovele, mutta ei tullu kethään. Jonaki yönä mie hiippailin papan sängyn viehreen nukkuhmaan.

Mamma näki, että mulla on ikävä. Se kyllä aina ymmärtää minua. Se jutteli mulle ja tsemppas minua ja sano, että kyllä se sieltä tullee. Se sano, että pappa on nyt vähä kipeä, mutta ko se paranee, niin sitte se tullee. Uskoma ja toivoma niin. Pane sieki jalat risthiin.

No sitte melko pitkän ajan päästä pappa tosihaanki tuli kotia! Voi jessus, minkä ilohepulin mie sain! Mie haistelin sitä ja heilutin häntää niin ko vispilää. Mie nuuhkin sitä naamasta, kaulalta ja päästä ja tukin sille sylhiin ja vähä ihmettelin, ko en päässykhään. Sille oli kuulema laitettu nostorajotus kahteen kilhoon. Minun paino mennee kuulema kymmenen kiloa sen rajan yli. No ymmärsinhän mie sen. Hallailthiin ja poristhiin sitte muuten ja nautithiin toistema seurasta. Minun maailma oli taas paikoihlaan ja perhe kasassa. Elämä jatkuu.

Tänä päivänä mie täytän 5 vuotta ja 4 kuukautta. Tuli mahtava kesäpäivä. Päivä on menny ulkona nautiskellessa. Olen ollu häkissä, haukkunu naapurin koirakaverille, pelanu karhunpuijjuutusta, keinunu pihakeinussa ja käyny lenkilä. Pappaki oli matkassa. 

Perjantaina 9.6.2023: Nyt mammaki tietää jotaki siittä, minkälaista on olla koira

 

Met luima mamman kans yhessä yhen kirjan niin, että mamma luki äähneen joitaki kohtia kirjasta, ja mie sitte kommetoin, pittääkö net paikaansa. Kirjan on kirjottanu Helena Telkänranta ja sen nimi on Millaista on olla koira? Miehän sen kyllä tiän, mutta nyt mammaki oppi jotaki, esimerkiksi sen, että sohvala makkaaminen on koirien keeneihin kirjotettu ominaisuus, eikä sitä voi estää totteutumasta. Susiesi-isäkki tykkää makkoila jollaki korkeammalla kivelä, josta näkkee hyvin.

Mulle uutta tietoa oli se, että koirat on niin ko 4 kk ikhäisen suenpennun tasola, jos leikkisyyessä mitathaan. Sanothiin siinä kyllä semmostaki, että suet olis jotenki parempia ja kestävämpiä ongelmanratkasijoita ko koirat ja että niilä isoveljet ja -siskot osallistuu pentujen hoithoon niin ko joissakin ihmisperheissäki. En tiä, pittääkö tuo paikkaansa, ko ei ole kokemusta susista eikä testeistä. 

Mammaki on löytäny omista ittehoitokirjoista kaikenlaista osviittaa siittä, miten voi olla onnellisempi ja tasapainosempi ihminen ja mistä mikäki olotila juontaa juurensa. No lapsuuestapa tietekki! Mieki löysin itheeni sopivan kohan: "... se, että pentu viettää suurimman osan ajastaan ilman muita koiria, jättää sen helposti hiukan toistaitoiseksi koirien välisessä viestinnässä." 

En mie nyt mitehkhään erityisen toistaitonen ole, ko mie olen lähtökohtasesti kuitenki kaikile ystävällinen, mutta mulla ei ole ollu täälä kotona kethään ystävällistä aikusta koirakaveria, joka olis auttanu minun kehitystä täytheen potentiaahliin. Minun aivoihin on jääny vissiin semmonen ikunen kaipuu toissiin koihriin ja kaikhiin ihmissiin. Ja se näkkyy kuulema lenkilä vähä yli-innokkuutena.

Vaikka mie olen kaikkien kaveri ja tosi innokas tervehtihmään ihmisiä ja koiria, en mie usko, että mulla kuitenkhaan olis Williams-Beurenin oireyhtymä. Se on ihmisillä harvinainen homma: yhelä kymmenestätuhannesta on se. Oihreena on ylepalttinen seurallisuus ja into mennä juttelehmaan ventovieraittenki kans, niin ko mulla kyllä on... Mutta ko tarkemmin lukkee, niin kirjassa sanothaan, että "koirilla tämä geenimuunnos on paljon yleisempi kuin ihmisillä." Voi hitsi! Onkhaan mulla sittekki se?!!

Meän kotona ei ole koskhaan ollu kethään turvallista vanhempaa koirakaveria tai etes leikkikaveria ko vain sillon tällön, mutta, mammaki on sanonu, ettei kaikile asioile voi ennää mithään. Pittää vain soppeutua ja olla tyytyväinen siihen, mitä on nyt. Jokhaisella on omat taakkansa, se sannoo.

Kirjassa sanothaan, että koirile ( ja muilekki elläimille) on tärkeää päästä tekehmään asioita, joila net voivat itte vaikuttaa omhaan olotilhaansa:

• "Kaikkien koirien hyvinvointia edistää vapaana juokseminen, vaikka aidatullakin alueella." -> Tämä toimii meilä! 😊

• "Samalla se pystyy tyydyttämään tarvettaan tehdä itse valintoja, vaikka vain pieniäkin, siitä, mihin se milloinkin menee ja miten: rauhallisesti ravaten vai innokkaasti spurttaillen. -> Toimii ja on hauskaa. 😊

• " Muita esimerkkejä omaan olotilaan vaikuttamisesta on esimerkiksi se, jos koiralla on mahdollisuus siirtyä halutessaan sisältä pihalle ja takaisin. Samoin se, jos on olemassa asioita, joita koira voi pyytää ihmiseltä niin, että pyyntö tuottaa tulosta vähintäänkin ajoittain, esimerkiksi rapsutuksia tai leikkimistä." -> Toimii nämäkki tosi hyvin. 😊

Minun kasvatuskoti Kuusamossa oli kyllä paras mahollinen. Se oli turvallinen ja tarjos mulle paljo tillaisuuksia tutustua autokyythiin, imuhriin, toissiin koihriin ja lapsiinki. Kiitos siittä taas kerran @Kennel Tuppisuun, @Kyösti Aikkila, @Paula Aikkila.

Ei tämä koirana olo ole yhthään hullumpaa. Päivissä on ylheensä paljo virikheitä ja toimintaa, luita ja leikkivälihneitä, lenkkejä ja reissujaki sillon tällön, ja välilä saa maata rellottaa reporankana joko auringossa tai pirtissä. Ja sitte välilä voi taas olla terävänä: lukea kirjoja ja kirjottaa plokia.