Maanantaina 9.10.2023: Ei täälä ole kethään ja mie en puhu mithään!

Täälä ei nyt kerta kaikkihaan tapahu mithään! Täälä vain nukuthaan ja käyhään lenkilä. Mihinkhään ei lähetä, eikä mithään jännitystä ole. Kukhaan ei oikein jaksa leikkiäkhään. Em miekhään. On vain yhtä ja sammaa. Jotaki kummaa täälä nyt on menossa, mutta kyllä mie meinaan jaksaa oottaa, että vielä tässä ennen joulua päästäs methään.

Tuo minun kuva on syyskuulta. Met olima sillon pihala mamman ja papan kans tulistelemassa. Se oli  mukava ilta.

´

Niin, ja kävihän se Laapoki minua tervehtimässä. Että onhan sitä kuitekki mukaviaki asioita ko pysähtyy miettihmään.

Perjantaina 8.9.2023: Mie olen vähä ihmetelly tätä syksyä ja ollu yötuurissa vahtihommissa

Kyllä mie sen tiän, että nyt on syksy. Ulkona haisee syksy ja aamula on semmosia kirpakkailmoja. Mie olen vähä ihmetelly, ko nyt ei tule methään lähtöä ollekhaan. Olen mie ollu monta kertaa valhmiina, ko pappa on aamusta johonki lähteny, mutta ei se ole ottanu minua matkhaan. Naapurin Kaapoki oli johonki menossa, mutta meilä ei nyt kukhaan lähe mihinkhään. Kumma homma!

Mie olen tehny yötuurissa vahtihommia. On ollu jotenki levottomia öitä: valoja on sytytelty, telkkaria on katottu ja touhuttu monenlaista outoa. Mie olen tietekki vahtinu silmä kovana, että mitä täälä oikein tapahtuu. Aamula on sitte nukuttanu niin pirusti.

No, on meilä senthään yks reissu ollu. Käythiin Heepo-settää kattomassa Rödupissa. Mamma ja pappa keräsit sielä viinimarjoja. 

Mettälenkilä mie pyyristelin lintuja ja jokea. Aurinko paisto, linnut lenteli, koski kohisi, ja 

mulle tuli jotenki haikea olo ja mettän  ikävä. No runohan se sieltä pulpahti (vaikkaki yhtä Aleksista matkimalla):

Mettänpoika tahon olla,

haukkuja jylhän kuusiston!

Viisavaaran vainiolla

papan kanssa mettästän

ja  huolet unhohlaan jääkhööt!

                                               

Huomena on taas synttärit. Saakutarallaa, mihin tämä aika oikein mennee?

Keskiviikkona 9.8.2023: Mie olen jo iso poika, mutta välilä vähä pieniki.

Vaheneminen on aivan mukavaa ko siihen ossaa suhtautua. Saapii esimerkiksi uusia kokemuksia. Mie täytän tänä päivänä 5 vuotta ja 5 kuukautta ja olen jo ollu yhen kerran yön yksin ulkona. Pärjäsin hyvin! 

Ko mie en saanu hoitopaikkaa, mamma keksi, että saan "seikkaila" ulkona niin ko Muumit. Se suhtautu kannustavasti, eikä huolehtinu liikoja. Se sano, että elämässä on välilä isompiaki huolenaiheita ko koiran yksinoloyö kotona turvassa.

Naapurin Kaapo käytti minua illala lenkilä ja vei minut takasi häkhiin. Mulla oli sielä iso kippo ruokaa ja vettä. Kaapo oli kuunelu minua omalta pihalta, eikä ollu kuulunu mithään ylimääräsiä haukkumisia. Se käytti minua vielä aamulaki lenkilä ja sehän oli mulle aivan luksusta.

Mamma ja pappa tuliki sitte jo aamusta takasi, ko net oli ajahneet ko heikkopäiset. Mie vain makasin omala sohvala häkissä aivan rauhassa ja ihmettelin, että mikäs hätä niilä on. Mutta kyllä mie sen päivän sitte kuljin mamman perässä ja halusin rapsutuksiaki aika laila. Sen verran se seikkailuyö kuitenki minhuun vastasi, vaikka iso poika jo olenki.

No sitte meilä on ollu taas viehraita, ensin Iipo ja sitte Laapo ja Raapo. Raaposta tuli mulle aivan ykköskaveri. Laapon mie otin mallin vuoksi karhunpuijuutukseen, ettei sille tulis paha mieli, mutta Raapon sylhiin mie kuitenki aina änkesin.

Mie olen käyny hammaslääkärilläki. Seki on isojen poikien hommia. Net nukutti minut ja mie olin koko sen illan aivan kanttu vei. Jalat ei kantahneet enkä jaksanu pysyä herreilä. Mamma joutu kantahmaan minut authoon ja autosta sisäle ja pitähmään minua silmälä.  Illala en jaksanu lenkkeilä ko kolmasosan normaalista pikku lenkistä. 

Multa poistethiin hammaskiveä. Yks hammas on kuulema jääny puhkeamatta (Oho!) ja yks on lohenu, mutta se ei tarvi toimenpitheitä. Muuten hamphaat olit hyvässä kunnossa. Lääkäri kirjotti papehriin, että "Pikaista toipumista kiltille Aapolle!" Hi hii... kiltille Aapolle.... 😃

Ukkosesta mie en tykkää, vaikka muuten olenki reipas, viksu ja vilmaattinen. Sillon minusta tullee aika pieni koirapoika. Ensin täälä alko tuulehmaan, sitte satahmaan ja vielä jytisehmäänki, niin että ikkunat helisi. Salamoiki mahottomasti. Mie olin hättää kärsimässä, ko pelotti niin paljon. Mamma oli onneksi minun kans ja se lohutteli minua niin kauon, että myräkkä meni ohi.

 

-

Sunnuntaina 9.7.2023: Ihmiset on välilä sitte kummallisia!

Ihmiset on välilä sitte kummallisia! Net saattaa hävitä yhtäkkiä moneksi päiväksi, eikä niistä kuulu mithään. Sillon minun rutiinit mennee aivan uusiksi. Viimeksi hävisi mamma ja pappa yhtä aikaa ja mie jou'uin sinne hoitohlaan. Nyt mie sain olla kotona, mutta pappa hävisi.

Aluksi mie aattelin, että son työreissula ja että huomenna se tullee niin ko ennenki. No ei tullukhaan. Meni monta päivää, monta iltaa ja yötä. Mie kuljin ikkunasta ikkuhnaan ja höristelin korvia aina ko meän tielä meni auto, mutta pappaa ei vain kuulunu. Kyllä minua alko jo huolestuttahmaan ja ikäväki tuli. Mie makasin senkin alla ja vahin sieltä mammaa ja olin valhmiina ryntäähmään ovele, mutta ei tullu kethään. Jonaki yönä mie hiippailin papan sängyn viehreen nukkuhmaan.

Mamma näki, että mulla on ikävä. Se kyllä aina ymmärtää minua. Se jutteli mulle ja tsemppas minua ja sano, että kyllä se sieltä tullee. Se sano, että pappa on nyt vähä kipeä, mutta ko se paranee, niin sitte se tullee. Uskoma ja toivoma niin. Pane sieki jalat risthiin.

No sitte melko pitkän ajan päästä pappa tosihaanki tuli kotia! Voi jessus, minkä ilohepulin mie sain! Mie haistelin sitä ja heilutin häntää niin ko vispilää. Mie nuuhkin sitä naamasta, kaulalta ja päästä ja tukin sille sylhiin ja vähä ihmettelin, ko en päässykhään. Sille oli kuulema laitettu nostorajotus kahteen kilhoon. Minun paino mennee kuulema kymmenen kiloa sen rajan yli. No ymmärsinhän mie sen. Hallailthiin ja poristhiin sitte muuten ja nautithiin toistema seurasta. Minun maailma oli taas paikoihlaan ja perhe kasassa. Elämä jatkuu.

Tänä päivänä mie täytän 5 vuotta ja 4 kuukautta. Tuli mahtava kesäpäivä. Päivä on menny ulkona nautiskellessa. Olen ollu häkissä, haukkunu naapurin koirakaverille, pelanu karhunpuijjuutusta, keinunu pihakeinussa ja käyny lenkilä. Pappaki oli matkassa. 

Perjantaina 9.6.2023: Nyt mammaki tietää jotaki siittä, minkälaista on olla koira

 

Met luima mamman kans yhessä yhen kirjan niin, että mamma luki äähneen joitaki kohtia kirjasta, ja mie sitte kommetoin, pittääkö net paikaansa. Kirjan on kirjottanu Helena Telkänranta ja sen nimi on Millaista on olla koira? Miehän sen kyllä tiän, mutta nyt mammaki oppi jotaki, esimerkiksi sen, että sohvala makkaaminen on koirien keeneihin kirjotettu ominaisuus, eikä sitä voi estää totteutumasta. Susiesi-isäkki tykkää makkoila jollaki korkeammalla kivelä, josta näkkee hyvin.

Mulle uutta tietoa oli se, että koirat on niin ko 4 kk ikhäisen suenpennun tasola, jos leikkisyyessä mitathaan. Sanothiin siinä kyllä semmostaki, että suet olis jotenki parempia ja kestävämpiä ongelmanratkasijoita ko koirat ja että niilä isoveljet ja -siskot osallistuu pentujen hoithoon niin ko joissakin ihmisperheissäki. En tiä, pittääkö tuo paikkaansa, ko ei ole kokemusta susista eikä testeistä. 

Mammaki on löytäny omista ittehoitokirjoista kaikenlaista osviittaa siittä, miten voi olla onnellisempi ja tasapainosempi ihminen ja mistä mikäki olotila juontaa juurensa. No lapsuuestapa tietekki! Mieki löysin itheeni sopivan kohan: "... se, että pentu viettää suurimman osan ajastaan ilman muita koiria, jättää sen helposti hiukan toistaitoiseksi koirien välisessä viestinnässä." 

En mie nyt mitehkhään erityisen toistaitonen ole, ko mie olen lähtökohtasesti kuitenki kaikile ystävällinen, mutta mulla ei ole ollu täälä kotona kethään ystävällistä aikusta koirakaveria, joka olis auttanu minun kehitystä täytheen potentiaahliin. Minun aivoihin on jääny vissiin semmonen ikunen kaipuu toissiin koihriin ja kaikhiin ihmissiin. Ja se näkkyy kuulema lenkilä vähä yli-innokkuutena.

Vaikka mie olen kaikkien kaveri ja tosi innokas tervehtihmään ihmisiä ja koiria, en mie usko, että mulla kuitenkhaan olis Williams-Beurenin oireyhtymä. Se on ihmisillä harvinainen homma: yhelä kymmenestätuhannesta on se. Oihreena on ylepalttinen seurallisuus ja into mennä juttelehmaan ventovieraittenki kans, niin ko mulla kyllä on... Mutta ko tarkemmin lukkee, niin kirjassa sanothaan, että "koirilla tämä geenimuunnos on paljon yleisempi kuin ihmisillä." Voi hitsi! Onkhaan mulla sittekki se?!!

Meän kotona ei ole koskhaan ollu kethään turvallista vanhempaa koirakaveria tai etes leikkikaveria ko vain sillon tällön, mutta, mammaki on sanonu, ettei kaikile asioile voi ennää mithään. Pittää vain soppeutua ja olla tyytyväinen siihen, mitä on nyt. Jokhaisella on omat taakkansa, se sannoo.

Kirjassa sanothaan, että koirile ( ja muilekki elläimille) on tärkeää päästä tekehmään asioita, joila net voivat itte vaikuttaa omhaan olotilhaansa:

• "Kaikkien koirien hyvinvointia edistää vapaana juokseminen, vaikka aidatullakin alueella." -> Tämä toimii meilä! 😊

• "Samalla se pystyy tyydyttämään tarvettaan tehdä itse valintoja, vaikka vain pieniäkin, siitä, mihin se milloinkin menee ja miten: rauhallisesti ravaten vai innokkaasti spurttaillen. -> Toimii ja on hauskaa. 😊

• " Muita esimerkkejä omaan olotilaan vaikuttamisesta on esimerkiksi se, jos koiralla on mahdollisuus siirtyä halutessaan sisältä pihalle ja takaisin. Samoin se, jos on olemassa asioita, joita koira voi pyytää ihmiseltä niin, että pyyntö tuottaa tulosta vähintäänkin ajoittain, esimerkiksi rapsutuksia tai leikkimistä." -> Toimii nämäkki tosi hyvin. 😊

Minun kasvatuskoti Kuusamossa oli kyllä paras mahollinen. Se oli turvallinen ja tarjos mulle paljo tillaisuuksia tutustua autokyythiin, imuhriin, toissiin koihriin ja lapsiinki. Kiitos siittä taas kerran @Kennel Tuppisuun, @Kyösti Aikkila, @Paula Aikkila.

Ei tämä koirana olo ole yhthään hullumpaa. Päivissä on ylheensä paljo virikheitä ja toimintaa, luita ja leikkivälihneitä, lenkkejä ja reissujaki sillon tällön, ja välilä saa maata rellottaa reporankana joko auringossa tai pirtissä. Ja sitte välilä voi taas olla terävänä: lukea kirjoja ja kirjottaa plokia.

Maanantaina 29.5.2023: Minun maailma on avartunu ja tajunta sumentunu

Minun maailma on avartunu. Mie olin hoitolassa. Se oli mulle eka kerta viehraitten hoiossa. Mamma meinasi ensin alkaa märisehmään, mutta minut vain panthiin omhaan häkhiin ilman mithään seremonioita ja sanothiin mammale, että se saa lähteä. 

Tuli ilta ja yö. Eikä mamma tullukhaan hakehmaan. Tuli vielä monta yötä, monta aamua ja monta päivää, eikä se tullu hakehmaan. Se oli vähä outoa. Mie kuulin, että mamma oli kysely,  miten mie pärjään ja hoitaja oli vastanu sille näin: 

"Hei, Aapo on pärjännyt täällä todella hyvin, mutta kyllähän tuollainen ilopilleri pärjää varmasti hyvin missä tahansa 😊 se hyvin innokkaasti ottaa aina vastaan, kun sitä menee tervehtimään, mutta rauhoittuu kyllä nopeasti rapsutettavaksi 😊 "

Minusta tuntu mukavalta, että minusta sanothiin nuin nätisti: "tuollainen ilopilleri..."

No sitte ko oli menny jo monta yötä, niin yhtäkkiä Laapo tuli minua hakehmaan. Voi ilon päivää! Mie ilahuin oikein överisti. Sitte ko met pääsimä kotia, tuli vielä Iipoki! Mie tungin sille sylhiin ja tuntu, että mie tykkään niistä kummastaki, niin että halkean. 

No sitte ei menny kauon, niin tuli vielä mamma ja pappaki takasi kotia. Net haisi aivan ouolta maalta. Jaa, se oli nyt ollu se niitten reissu, josta oli ollu puhetta!

Tuon hoitohomman jälkheen mie olen ollu jotenki eri koira. Mulla on ollu sisänen rauha ja mie niin ko löysin oman sisäsen koiruuteni. Mie lakkasin vetämästä lenkilä ja suhtau'uin mamhaan ja paphaan niin ko aikunen. Nyt mie nautin kotielämästä vielä enemmän ko ennen, mutta en ennää niin paljon tohota. Mamma sano, että mie olen käyny Prometheus-leirilä.

Leirin jälkheen mulla alko nokka tuhisehmaan, ja mie krohisin ja aivastelin ja hengitys oli vaikean kuulosta. Piti mennä lääkähriin tutkimuksiin. Viimeksi silmien tutkimisessa mulle iski hillitön paniikki, mutta nyt ei. Mie tiesin, että tämä on tuttu paikka. Olin mie kierroksilla ja läähätin ja saaloin, mutta lääkäri ja hoitaja sait kuitenki tutkia ja mie heilutin häntääki rauhan merkiksi. 

Voi, että mie annan mammale pisteitä, kuinka hyvin se homman hoiti. Se sano heti, että hoitaja voi piättää, eikä tukkinu itte hoitopöyän lähelekhään. Minhuun ei tarttunu mamman paniikki ja kaikki meni hyvin. Paitti, että net perhanat pisti minua piikilä. Mie olin heti sen jälkheen jo menossa ovea kohti, että kiitos ja heippa, mutta en mie päässykhään. Mulle tuli jotenki kumma olo ja jalat ei oikein pelittäny. Mie ihmettelin, että mitä tämä olo oikein meinaa, ko jalat ei kanna ja alkaa niin pirusti väsyttähmään.

Sitte multa lähti taju ja hoitaja kanto minut toisseen huohneesseen. Onneksi mie nukuin sillon, ko net kuulema on kaivelu minun nokkaa. Heinää tai mithään vierasta esinettä nokasta ei löytyny, mutta eppäilthiin, että mulla on nenäpunkki. Mie sain lääkheet siihen. Jospa se on menny minun nokhaan jo ennen vappua ko sillon mie sain punkkilääkheen.

Pökkyrä olo oli vielä kotonaki. Mie meinasin alkaa juoksehmaan ja pellaahmaan karhun puijjuutusta, mutta mie kellahinki nurin ja kävelin laista laithaan. Mamma sano, että samala laila kävelit juokahleet ennen vanhaan sen kotikylälä. Olenkoh mie nyt sitte juokale?

Mie makkoilin ulkona kylmässä tuulessa ja mamma piti minua silmälä. Kyllä mie sitte jonku ajan päästä aloin virkoahmaan. Soon hyvä. Pittäähän minun olla terävänä ko parin viikon päästä tullee taas synttärit, 5 v ja 3 kk.

Ko lähethiin mamman kans lenkile, olin mie jo niin selvin päin, että annoin aika lähöt sille yhele pystykorvaukole. Son sitte ärsyttävä tyyppi!

Tiistaina 9.5.2023: Pilkkiasiaa, muita kuulumisia ja pikku runo

Joku aika sitte mie pääsin taas pitkästä aikaa pilkile papan, Heepon ja Taapon kans. Mie olin aika tarkkana vahtimassa, että tulleeko sitä saalista vai ei.                                                 

                                                   

Yks ahven pomppi jäälä ja mie leikin sen kans, mutta en saanu syä, ko siinä on kuulema niin paljo eviä ja ruotoja, jokka tarttuu kurkhuun. Kahtena päivänä olthiin. Ensin Suomessa ja sitte Ruottissa. Oli oikein mukava reissu.

Eilen mulla oli vähä jännä päivä. Minua on uhkailtu, että multa poistethaan pallit, ko mie kuulema olen alkanu rähisehmään liikaa toisile uroksile. No mamma hyppäytti minut authoon ja minut panthiin valhjaista koirien turvavyölä kiini. Ei ollukhaan ennää sitä kuljetuskoppaa, niin ko ennen. Minua hermostutti istua takapenkilä ilman koppaa, ja ko mie seisoin tai katoin takaikkunasta niin ko ennenki, niin mie meinasin puota siihen penkkien välhiin, ennen ko mie tajusin, että pittää istua tai maata ja on  parempi kattoa etuikkunasta tai sivuklasista. 

Sitte ajethiin jonnekki ja menthiin sisäle. Mie ajattelin, että jokhaan mulle nyt käypii huonosti. Sielä oli paljo hajuja ja kaks muutaki koiraa. Vähä nuuhkithiin niitten kans ja vaihethiin informatiota. Net sano, että ei tämä ole mikhään pallipaikka, ko tämä on hoitola ja että nekki on sielä hoiossa. Sielä näky olevan monta häkkiä vierekkäin ja jokhaisella oli oma pikku piha niin ko rivitalossa. Sinne saa ottaa omia ruokia, palkkoja ja leluja matkhaan, ja oman petin kans. Mie vähän nuuhkin paikkoja ja rauhotuin, että huh, huh: vaara ohi. Olen mie kartala tässä asiassa: Mie menen hoithoon muutamaksi päiväksi, ko mamma ja pappa lähtee johonki lomale. On siittä ollu puhetta. Enkhään mie pärjää. Mie luulen, että mamma pärjää huonommin ko mie.

On mulle puhuttu toisestaki asiasta.... Että jospa ens kesänä mulle tulis kaveri! Ei se ole vielä varmaa, mutta olishan se tosi mahtava homma Ja jos joku on ennen sitäki leikkikaveria vaila, niin mulle voipii ilmottautua. 

Oho! Nyt pukkaa runoa:

Onnea, onnea emot ja mammat!

Kohta on taas teän päivä!

         Aurinko paistaa ja kevät on täälä. 

         Ei paina huolen häivä.