Keskiviikkona 5.4.2023: No nyt mie sain sen kirjan luettua!

Viimeksi mie olin just saanu postista kirjapaketin ja aloin tutkihmaan sitä. No nyt se on luettu! Pohjanpystykorva 50 vuotta Suomessa onki oikein mukava ja hieno kirja meistä pohjiksista ja meän ihmisistä. Siinon kovat kannet, hienoja kuvia, taulukoita ja tooosi paljo tietoa. Kannessa on vähä minun näkönen tyyppi, mutta ehkä se on vähä isompi ko mie. Väritys on kuitekki melko laila samallainen ko mulla. 

Meän kirjassa oli oikein omistuskirjotuski. Kiitos siittä @Hannu Hämäläinen. Met saima kirjan, ko mie olen joskus kirjottanu @Pystykorva-lehtheen matkaraportteja ja kuvanu meän kesäelämää. Kiitos sullekki yhteistyöstä @Tanja Rovio-Murto. Met olema mamman kans yksmielisiä siittä, että kirja on tehty ammattitaitosesti, vaivoja säästämättä ja rakhauesta lajhiin. 

Mie opin kirjasta, että meitä pohjiksia on tietekki täälä Suomessa ja Ruottissa, mutta Norjassa, Venäjällä ja Pohjois-Amerikassa kans. Sielä meitä piethään "ihmeellisenä skandinaavisena koirana" ja met herätämmä ihastusta. No sitä mie en kyllä yhthään ihmettele!

Mie olen aina aatelu, että mie olen pohjanpystykorva, mutta nyt mie tiän, että meitä on matkan varrela sanottu kans Norbottenin haukkuvaksi lintukoiraksi, Norbottenin pystykorvaksi, Torniolaakson pystykorvaksi, tornedalspetsiksi ja norbottensspetsiksi. Alkujuurena meile on ollu maatiaispystykorva, joita on löytyny taloista Suomesta ja Ruottista. Ja jotenki met olema suomalaisten ja ruottalaisten yhteinen rotu. Siittä yhteisestä historiasta oli kirjassa pitkät selitykset. On meitä joku irvileuka sanonu Kuusamon haukikoiraksiki, mutta se on minusta kyllä vähä rasistista. Aivan ko kuusamolaiset tai met kuusamolaisyntyiset oltais kaikki muka jotenki tyhmiä. Sehän ei kyllä piä paikkaansa!

Sain mie opetella kirjasta uusia hienoja sanojaki ja viisastua silläki laila. Tiäksie mitä tarkottaa alleeli tai heterotsygoottinen geenipari? Lue kirja, niin tiät sieki jotaki.

Oli mukavaa lukea niistä ihmisistä, jokka on tehnee töitä meän hyväksi niin, että on saatu tämä rotu syntyhmään. Oli sielä meilekki yks tuttu nimi: ylikiiminkiläinen Kalle Ukonmaanaho. Kallelta on mammale ja papale tullu yks pentu 1990-luvula, sillon ko Iipo ja Laapo olit vielä aika pieniä. Vikistä sanothiin, että se on värivikanen. Aika ruskeahan se kyllä oliki, niin ko kuvasta näkkyy. Sillä oli rinnassa ja tassuissa valkeaa.

Mie olen kuulu, että Viki eli pitkän elämän, 13-vuotihaaksi asti. Mutta sillä oli kuulema vähä surulinen loppu, ko se sai punkista tauin ja se meni vähä sekasi.

Semmonenki oli kirjassa mukava tieto, että Pohjolan Mahti oli ensimmäinen Suomessa rekisteröity pohjanpystykorva. Muita ensimmäisiä oli Virkku ja Nätti. Mie olen niin ylpeä, että mie saan olla matkassa tässä porukassa vielä viienkymmenen vuen päästäki.  

Met emmä tunne kethään, mutta kirjassa on paljon tuttuja nimiä FB-ryhmistä, joita met mamman kans seuraama. Net on mukavia ryhmiä, ko sielä ei kukhaan huua toisile pahoja, mutta kaikki peukuttaa ja onnittellee synttärisankareita ja pentujen syntymiä. Rinkkavaaran Rommiki on FB:stä tuttu, ja sen tarina oli mukavaa luettavvaa. Oli mukava lukea kans Pohjanukon Aaposta (kaimasta, joka voitti ensimmäisenä Suomen Cupin. Em mie tiä, mikä se on, mutta hienoa on, että voittaja oli Aapo).

Kiva juttu oli kans Vilistä, pohjiksesta, joka hakkee sorsia, niin ko mieki. Sivula 227 on Vilistä hieno kuva. Mie hoksasin tuon sorsanhakuhomman aivan itte ja pappa kehu minua siittä mahottomasti ja otti kuvia ja videoitaki.

Kyllä met itkimäki mamman kans ko luethiin  koirakavereitten kohtalosta sota-aikana. Panu-raukkaki tuli yksin Ruottista takasi oman perheen tykö Suohmeen, vaikka sitä oli ammuttu jalkhaanki. 

Näyttelyt ja kilpailut ei ole meän hommaa, ko tykkäämä olla omissa oloissa, ja mamma varsinkhaan ei tykkää hälinöistä ja hässäköistä. Mulla on passi ja paperit plakkarissa, mutta toistaseksi mie jou'un kuitekki tyytyhmään koirien Tindehriin, johon jätethään merkkejä tienvarsile ja ulvothaan tyttöjen perhään vain kotipihalta.

Tätäki se mamma meinasi alkaa märisehmään, että onkhaan sulla, Aapo, huono koti, ko sie et käy koskhaan missään kilpailuissa. Mie sanoin sille, että älä sie mamma rakas märise. Kyllä mulla on ollu hyvä elämä teän kans ja mie saan kyllä tarpheeksi kaikkea sitä mitä mie tartten. Mamma otti minua kaulasta kiini ja sano, että "Niin meiläki on ollu hyvä elämä sinun kans. Kiitos siittä."

Lopuksi vielä muutama kuva. Lumikuvat on Ruottista Rödupista ja viiminen on kotoa historiallisena päivänä 4.4.2023.

Hyvvää kevhään jatkoa kaikile meile pohjiksille ja pohjisten ihmisille!  Lukekaa tekki pohjiskirja. Se on hyvä.

Rakhauella, Aapo 💕

Keskiviikkona 22.3.2023: Mie sain postia!

Voi mahoton, miten kävi! 

Maanantaina mie sain postista aivan omala nimelä paketin! (No oli siinä mammanki nimi, mutta kuitekki mulle se niin ko tuli.) Kerran aikasemminki mie olen saanu paketin, mutta se oli joulu ja paketissa oli sillon nalle. 

Mie aloin hopusti aukasehmaan pakettia. Voi mahtavaa! Sielä oli kirja! Mie tykkäänki kirjoista, ko  miehän olen pohjankirjallisuuskoiraki.

Kirjan nimi on Pohjanpystykorva 50 vuotta Suomessa. Voi mahoton! Aatela, että meistä on tehty kirja ja met olema olheet Suomessa jo nuin kauon! Onneksi olkhoon meile kaikile pohjiksille ja meän ihmisille ja isot kiitokset kirjasta!

Mie alan nyt lukehmaan sitä ja pallaan asihaan sitte ko mulla on siittä enemmän sanottavvaa, ehkä kesäkuussa. Heippa!

Torstaina 9.3.2023: Elämä on tasasta ja mukavaa synttäripäivänäki

 

Mie täytän tänä päivänä viis vuotta! Taas panthiin rusetti kauhlaan. Son aina se sama kaikissa kuvissa. Seki on ollu mulla jo viis vuotta, mutta toimii se sen verran ko pittääki. Papala ei taia olla yhthään rusettia tai ei se ole ainakhaan pitänyt semmosta synttäreiläkhään.

Mie elän semmosta tavalista, rauhalista ja mukavaa kotikoiran elämää. Välilä syön luita ja makkaan lumihangessa. Välilä käyn jossaki reissussa, nukun ja päivystän pihala. Niin ko enneki olen sanonu, leikkikaveri olis mukava, mutta ko sitä ei ole, niin pärjään yksinki ja aina välilä saan kuitenki mamman ja papan mellastuskaveriksi. Kaikkea ei saa ja siihen pittää tyytyä. Syksylä on kuitenki mettästystä sen verran, että pysythään virheessä. Ja saattaahan se olla, että pilkilekki vielä päästhään. Pappa sannoo, että työt haittaa harrastuksia.

Mie olen Kuusamosta @Tuppisuun kennelin ensimmäisestä pentuheesta. Mulla on yks veli ja yks sisko. Terhveisiä! Ja Rita-äitile kans! Paperit on kunnossa ja siru kaulassa. Mutta ko mie en ole käyny näyttelyissä kertaakhaan, niin mie olen vain Aapo, eikä minun nimessä kuljeteta kennelnimeä, niin ko monila muila. Mie elän semmosta tyytyväistä nuoren miehen elämää mamman ja papan kans, enkä vaihtais päivääkhään pois.

Onneksi olen saanu olla terhveenä, eikä ole paljo tarvittu lääkäriä. Silmät ja korvat pellaa ja maha toimii niin ko pittääki. Karva on hyvässä kunnossa ja vauhtia riittää sillon ko sitä tarttee.

Maanantaina 13.2.2023: Mie aattelen Bodilia, oottelen kirjaa ja muistelen reissua

Ko mulla viimeksi oli kuukausisyntymäpäivä, mamma ei muistanu minua mitenkhään erityisesti. Jotaki aamula vain vähä lällätti. Illala se lähti jonnekki ja sitte se selitti papale Mackkenzie Melamedista ja Rumon Gambasta ja Oulu Sinfoniasta. Hienoja nimiä, mutta Aapoa ei kyllä mainittu. Mie näin kalenterista, että sielä luki Bodil. No mie aloin ajattelehmaan, että Bodil, Bodil, Bodil...Bodil! Että ossaan se mieki hienoja sanoja. BODIL!!! Ja mie keskityin siihen ja olin niin ko en muka yhthään välittäis, että minua ei mainittu eikä huomattu.

Sitte mie luin Pystykorva-lehestä, että Pohjanpystykorva 50 vuotta Suomessa - juhlakirja on painossa. Se julkistethaan Talvipäivilä Kajaanissa. Mulle ja mammale on luvattu, että se lähetethään meilekki, ko met osotimma innokkuutta osalllistua sen tekemisseen. Nyt mie oottelen, että tulleekhaan se vai ei.

Mie pääsin reissuunki. Mie olen oppinu kärsivällisyyttää lähön ottaamisessa. En ennää hökelä mahottomasti ja läähätä niin ko ennen. Ko mie näen, että minun valhjaat ja hihnat nostethaan esile ja ruokaa pakathaan korhiin, mie tiän, että kyllä mieki pääsen matkhaan ja jaksan oottaa.

Ajethiin tutuile paikoile Ylitorniole. Minua käytethiin kolmen minuutin lenkilä ja tuothiin mökhiin. Sitte net kuitenki lähit ilman minua! Mie sain hepulin ja pistin matot sylthyyn ja aloin protestoihmaan. Petturit! Huijarit! Ottajat, antajat, kanankakan kantajat!!!! Mie kuulin, että ulkona pärisi kelkka ja jonnekki menthiin ilman minua. Saakeli! 

No kyllä net tulit takasi ja sitte mamma lähti käyttähmään minua lenkilä. Annoin antheeksi ja nautin kauhniista maisemista. Lenkin jälkheen mie rauhotuin nukkuhmaan ja olin niin ko kotona. Loppureissu meni ilman suurempia pettymyksiä.

Maanantaina 9.1.2023: Suuria tuntheita

Mie kyllä tiän, miltä se tuntuu, ko ilokello moukuttaa rinnassa, niin että syän meinaa poksahtaa ulos. Mie olen kokenu sen aivan vastaki kaks kertaa. 

Ensiksi oli joulu, ja pappa lähti yölä johonki. Sitte se tuli takasi jouluviehraan kans. Iipo tuli!!!! Mie ryntäsin sitä heti vasthaan ja karkasin pikku kierroksen terassille asti. Ja sitte ei muuta ko rapsutuksia ja haleja ja sylhiin tietekki. Oli niin mukava nähä taas pitkästä aikaa.

No sitte jonku päivän päästä Iipo lähti. 

Sitte tuli taas se paukkupäivä. Kyllä minua aina melkosesti huolettaa, että mikä se homma oikein on, ko ikkunoista näkkyy valoja ja pauke kuuluu, mutta mettälä ei olla paukuttamassa. Ei sole aivan normaalia hommaa. Mie ruukaan sillon kulkea mamman perässä ja vietän aikaa vaikka keittiön tuolin tai senkin alla. Mutta sitte met panthiin mamman kans nukkuhmaan ja ajatelthiin että paukuttakhoot niin paljo ko halvaavat, met emmä välitä mithään.

Sitte tuli loppiainen, ja mamma lähti vuorosthaan yölä johonki. Mie jäin ihmeissäni oottahmaan, että mitäs nyt tapahtuu. No mamma tuli toisen jouluviehraan kans. Laapo tuli!!!! Mie potkin matot sylthyyn ja minun jalat löit sutia, ko mie ryntäsin vuorosthaan Laapon kimphuun. Ja sitte ei muuta ko rapsutuksia ja haleja ja sylhiin tietekki. Oli niin mukava nähä taas pitkästä aikaa.

Ja aina ko jompikumpi hävisi johonki menoihinsa, niin mie kyllä kävin sisäle tullessa kierroksen ja tarkistin, onko net paikala vai ei.

Mie olen kuulu, että se serkku on nyt tullu Heepo-setän kotia. Kyllä minua seki asia on jo ilahuttanu, mutta ei ole vielä aivan ilokellon moukutusta kuulunu, ko en mie ole sitä vielä nähny, muuta ko kuvissa. Sievä se on kyllä ko mikä! Sillä on samanlainen kaksvärinen naama ko mulla ja aika kiva huutomerkki selässä. Sen nimi on Pimu. Pimu... siittä tullee miehleen joku ihana olento.

Tässä on siittä muutama kuva. Näissä se on äitinsä ja Heepon kans. Jostaki syystä Heepo hymmyilee kuvissa hienosti.

Olen mieki kuulema ollu nuin pikkunen, mutta nythän mie olen jo aikamies. Mie täytän tänä päivänä 4 v ja 10 kuukautta. Mie olen jo jotaki oppinu elämästä. Esimerkiksi tänhään mie osasin olla aivan rauhassa mamman vieressä ko naapurin raivopää Pontus meinasi käyä mulle pääle. Mie tiesin, että on parempi olla rauhallinen eikä äristä ärisevälle.

Sunnuntaina 18.12.2022 Aapon päivän spesiaali: kantaäitin patsasta kattomassa

Eilen mie tiesin taas heti, että johonki olhaan lähössä. Mie seurasin silmä kovana, pääsenkö mie matkhaan. Ja pääsinhän mie. Ajethiin jonku aikaa ja pysähythiin sitte Taivalkoskele semmosen vanhan rakennuksen kohale. Se oli kuulema Jalavan kauppa, ja sielä oli kuulema pohjanpystykorvanäyttely (ei mikhään kilpailu, ko semmonen tietonäyttely) ja pohjispatsaski. No sitähän piti mennä kattohmaan. 

Puusta tehty patsas esittää savukoskelaista maatiaispystykorva Kiiraa. Patsaan on tehny Susanna Rautasaari.

                                                

Kiira oli ollu ihmeen terhakka mettäkoira jo pentuna. Se oli pohjaväriltä valkonen ja sillä oli ruskeita läiskiä selässä ja päässä. Se kävi näyttelyssä ja sai joitaki hienoja palkintoja ja mainetta, ja se otethiin meän pohjanpystykorvien rothuun, vähä niin ko kantaäitiksi. Se on vissiin yksi Suomen parhaimmista rothuun otetuista maatiaispystykorvista. Esittelyteksteissä sanothiin, että tämmösiä valkosia maatiaispystykorvia löyty muualtaki Koillis-Lapista.

Näyttelyssä sanothiin kans, että pienet valkosenkirjavat pystykorvat olit tavallisia Suomessa aina 1960-luvule asti, jonka jälkheen vasta punaruskeat suomenpystykorvat alko ylleistyhmään. Oho! Se oli uutta tietoa, ko mie olen ajatellu, että suomenpystykorvia on ollu jo Kalevalan Kullervollaki.

Minusta alethiin sitte ottahmaan kuvia Kiiran vieressä. Se ei ollu aivan yksinkertanen homma, ko mulla iski vähän paniikki, ko oli aivan uusi paikka, aivan uuet hajut, liukas lattia ja kova penkki, johon minut panthiin istuhmaan tai seisohmaan. Mulla meni korvat luihmuun, ko niin jännitti ja syän hakkasi tuhatta ja sattaa, että mitä helvattua täälä oikein tapahtuu ja mitä multa oikein ootethaan. 

Yhessä otoksessa mamma yritti esittää pystykorvaa ja sano, että katto tuone ylös, niin ko Kiiraki. No enhän mie nähny, mihin se itte katto, ko se oli minun takana. Mie katoin sinne mihin halusin, ja mamma oli kuvassa tyhmän näkönen, nokka ylöspäin, niin ko Kiirala. Sitte se alko hallailehmaan minua, ja lässyttähmään. Mie kyllä vähä rauhotuin. Niistä kuvista tuli kyllä aivan mukavia minun osalta, mutta mamma oli niissäki tyhmän näkönen.

Aika hyvin onnistu kuitenki kuva minusta, keltanaamasta ja Kiirasta. Kyllä met siinä Kiiran kans kieltämättä olema sukulaisen näkösiä.          

Keltanaama, mie ja Kiira-patsas

Minusta ja Kiira-patsaasta saathiin sitte lopulta muutama kiva otos, mutta ko mie olen penkilä ja Kiira pöyälä, niin met näytämä vähä epäsuhtaselta. Mutta ei se mamma halunu minua pöyäle nostaa, ko olthiin viehraassa paikassa. Enkä mie olis kyllä siittä tykänykhään. En tykäny kovala penkiläkhään olla.

                                              

Oli sielä näyttelyssä paljo tietoa ja hienoja piirustuksiaki, joita olit tehneet Taivalkosken alakoulun 6.luokan oppihlaat. Näyttely on Jalavan kaupassa loppiaisseen saakka. Kannattaa se käyä kattomassa. Jalavan kaupassa on pirttikahvilaki, jos tullee nälkä tai jano.

Sielä luki, että tällä patsashankheella on tarkotus tehä tunnetummaksi pohjanpystykorvan toelliset  kotimaiset juuret. Taivalkosken jälkheen patsas ja näyttely lähtee kiertuheele meän pohjisten syntysijoille Kuusahmoon, Salhaan, Savukoskele, Pelkosenniemele  ja Soankylhään. 

Joku mukka siinä rotuhommassa on ollu, että met oltaiski jotenki ruottalainen rotu. Mutta siihen mie en oikein jaksanu keskittyä. Mie ainaki olen syntyny Kuusamossa, eikä se ole Ruotissa, senhän nyt tietää joka iikka.

Mamma oli kauhean kiinostunu siittä kaupasta ja se hipisteli sielä kaikkia tavaroita, mutta se aiko mennä sinne joskus uuesthaan ilman keltanaamaa ja minua. Se kauppa on joku tosi vanha, 1800-luvulta asti ollu jo olemassa. Se käski minun panna linkin sen kaupan sivuile, niin että olkhoon sitte:

https://www.jalavankauppa.fi/ 

Ittenäisyyspäivänä 6.12.2022

Hyvvää ittenäisyyspäivää! Kyllä mie tiän, että se on nyt. Ihana ko saa köllöttää kotona ja aivan ittenäisesti valita paikanki, jossa voi olla. Mie tiesin heti aamusta, että on ittenäisyyspäivä ja aloin heti olehmaan ittenäinen. Mie menin kophiin aivan ittenäisesti. Mamma säikähti, että mie karkasin ko minua ei näkyny, mutta mie kurkinki kopista ja minua niin nauratti ko se kuttu ja huuteli minua, eikä nähny.

Olipa meilä vasta mukava mettälenkki mamman kans!  Meilä meni lenkki aivan sovinnossa, eikä minukhaan tarvinu mammaa koko ajan kouluttaa. On mahtavaa ko on lunta! Mettässäki on valosaa ja minun kaulavalo valasee vielä lissää. Oli paljon muitaki valoja talojen pihoila ja ikkunoissa, ja tuliaki näky porttien pielessä. Ja lippuja liehu! 

Mamma kävi yksilä markkinoila Ruottissa ja se sano, että sielä oli paljo hyvin käyttäytyviä koiria. Niistä ei ollu kuvia, mutta hevosesta ja kissasta se näytti kuvia. Minusta tuo kissan kuljetussysteemi on mainio ja silläkin näkkyy olevan samanlainen kaulavalo ko mulla. Oliskhaan tuomosta kantokoppaa koirilekki? Vaikka kyllä se taitaa mulle olla turhaa, ko mie olen niin kova juoksehmaan.

Juoksemisesta puhheen ollen: methän kävimä papan kans viime pyhänä hakemassa mettästä meton. Ensin mie hättyytin papan tykö kaks mettoa. Toinen lähti karkhuun, mutta toinen ei päässy. Mie kävin sitte näyttämässä papale, missä se on. Pappa kehu minua mahottomasti ja oli niin tyytyväinen, että aivan hykerteli. Se sano, että mie toimin niin ko ihmisen ajatus. Mie kyllä ajattelin, että se taisi olla toisin päin, että pappa se toimi niin ko koiran ajatus.

Kahen päivän päästä mie täytän 4 v 9 kk. Mie en voi sietää sitä, että olhaan toisile äkäsiä. Olhaan vain sovussa kaikki: ihmiset ja elläimet. Mie ainaki olen kaikkien kaveri.