Sunnuntaina 18.12.2022 Aapon päivän spesiaali: kantaäitin patsasta kattomassa

Eilen mie tiesin taas heti, että johonki olhaan lähössä. Mie seurasin silmä kovana, pääsenkö mie matkhaan. Ja pääsinhän mie. Ajethiin jonku aikaa ja pysähythiin sitte Taivalkoskele semmosen vanhan rakennuksen kohale. Se oli kuulema Jalavan kauppa, ja sielä oli kuulema pohjanpystykorvanäyttely (ei mikhään kilpailu, ko semmonen tietonäyttely) ja pohjispatsaski. No sitähän piti mennä kattohmaan. 

Puusta tehty patsas esittää savukoskelaista maatiaispystykorva Kiiraa. Patsaan on tehny Susanna Rautasaari.

                                                

Kiira oli ollu ihmeen terhakka mettäkoira jo pentuna. Se oli pohjaväriltä valkonen ja sillä oli ruskeita läiskiä selässä ja päässä. Se kävi näyttelyssä ja sai joitaki hienoja palkintoja ja mainetta, ja se otethiin meän pohjanpystykorvien rothuun, vähä niin ko kantaäitiksi. Se on vissiin yksi Suomen parhaimmista rothuun otetuista maatiaispystykorvista. Esittelyteksteissä sanothiin, että tämmösiä valkosia maatiaispystykorvia löyty muualtaki Koillis-Lapista.

Näyttelyssä sanothiin kans, että pienet valkosenkirjavat pystykorvat olit tavallisia Suomessa aina 1960-luvule asti, jonka jälkheen vasta punaruskeat suomenpystykorvat alko ylleistyhmään. Oho! Se oli uutta tietoa, ko mie olen ajatellu, että suomenpystykorvia on ollu jo Kalevalan Kullervollaki.

Minusta alethiin sitte ottahmaan kuvia Kiiran vieressä. Se ei ollu aivan yksinkertanen homma, ko mulla iski vähän paniikki, ko oli aivan uusi paikka, aivan uuet hajut, liukas lattia ja kova penkki, johon minut panthiin istuhmaan tai seisohmaan. Mulla meni korvat luihmuun, ko niin jännitti ja syän hakkasi tuhatta ja sattaa, että mitä helvattua täälä oikein tapahtuu ja mitä multa oikein ootethaan. 

Yhessä otoksessa mamma yritti esittää pystykorvaa ja sano, että katto tuone ylös, niin ko Kiiraki. No enhän mie nähny, mihin se itte katto, ko se oli minun takana. Mie katoin sinne mihin halusin, ja mamma oli kuvassa tyhmän näkönen, nokka ylöspäin, niin ko Kiirala. Sitte se alko hallailehmaan minua, ja lässyttähmään. Mie kyllä vähä rauhotuin. Niistä kuvista tuli kyllä aivan mukavia minun osalta, mutta mamma oli niissäki tyhmän näkönen.

Aika hyvin onnistu kuitenki kuva minusta, keltanaamasta ja Kiirasta. Kyllä met siinä Kiiran kans kieltämättä olema sukulaisen näkösiä.          

Keltanaama, mie ja Kiira-patsas

Minusta ja Kiira-patsaasta saathiin sitte lopulta muutama kiva otos, mutta ko mie olen penkilä ja Kiira pöyälä, niin met näytämä vähä epäsuhtaselta. Mutta ei se mamma halunu minua pöyäle nostaa, ko olthiin viehraassa paikassa. Enkä mie olis kyllä siittä tykänykhään. En tykäny kovala penkiläkhään olla.

                                              

Oli sielä näyttelyssä paljo tietoa ja hienoja piirustuksiaki, joita olit tehneet Taivalkosken alakoulun 6.luokan oppihlaat. Näyttely on Jalavan kaupassa loppiaisseen saakka. Kannattaa se käyä kattomassa. Jalavan kaupassa on pirttikahvilaki, jos tullee nälkä tai jano.

Sielä luki, että tällä patsashankheella on tarkotus tehä tunnetummaksi pohjanpystykorvan toelliset  kotimaiset juuret. Taivalkosken jälkheen patsas ja näyttely lähtee kiertuheele meän pohjisten syntysijoille Kuusahmoon, Salhaan, Savukoskele, Pelkosenniemele  ja Soankylhään. 

Joku mukka siinä rotuhommassa on ollu, että met oltaiski jotenki ruottalainen rotu. Mutta siihen mie en oikein jaksanu keskittyä. Mie ainaki olen syntyny Kuusamossa, eikä se ole Ruotissa, senhän nyt tietää joka iikka.

Mamma oli kauhean kiinostunu siittä kaupasta ja se hipisteli sielä kaikkia tavaroita, mutta se aiko mennä sinne joskus uuesthaan ilman keltanaamaa ja minua. Se kauppa on joku tosi vanha, 1800-luvulta asti ollu jo olemassa. Se käski minun panna linkin sen kaupan sivuile, niin että olkhoon sitte:

https://www.jalavankauppa.fi/ 

Ittenäisyyspäivänä 6.12.2022

Hyvvää ittenäisyyspäivää! Kyllä mie tiän, että se on nyt. Ihana ko saa köllöttää kotona ja aivan ittenäisesti valita paikanki, jossa voi olla. Mie tiesin heti aamusta, että on ittenäisyyspäivä ja aloin heti olehmaan ittenäinen. Mie menin kophiin aivan ittenäisesti. Mamma säikähti, että mie karkasin ko minua ei näkyny, mutta mie kurkinki kopista ja minua niin nauratti ko se kuttu ja huuteli minua, eikä nähny.

Olipa meilä vasta mukava mettälenkki mamman kans!  Meilä meni lenkki aivan sovinnossa, eikä minukhaan tarvinu mammaa koko ajan kouluttaa. On mahtavaa ko on lunta! Mettässäki on valosaa ja minun kaulavalo valasee vielä lissää. Oli paljon muitaki valoja talojen pihoila ja ikkunoissa, ja tuliaki näky porttien pielessä. Ja lippuja liehu! 

Mamma kävi yksilä markkinoila Ruottissa ja se sano, että sielä oli paljo hyvin käyttäytyviä koiria. Niistä ei ollu kuvia, mutta hevosesta ja kissasta se näytti kuvia. Minusta tuo kissan kuljetussysteemi on mainio ja silläkin näkkyy olevan samanlainen kaulavalo ko mulla. Oliskhaan tuomosta kantokoppaa koirilekki? Vaikka kyllä se taitaa mulle olla turhaa, ko mie olen niin kova juoksehmaan.

Juoksemisesta puhheen ollen: methän kävimä papan kans viime pyhänä hakemassa mettästä meton. Ensin mie hättyytin papan tykö kaks mettoa. Toinen lähti karkhuun, mutta toinen ei päässy. Mie kävin sitte näyttämässä papale, missä se on. Pappa kehu minua mahottomasti ja oli niin tyytyväinen, että aivan hykerteli. Se sano, että mie toimin niin ko ihmisen ajatus. Mie kyllä ajattelin, että se taisi olla toisin päin, että pappa se toimi niin ko koiran ajatus.

Kahen päivän päästä mie täytän 4 v 9 kk. Mie en voi sietää sitä, että olhaan toisile äkäsiä. Olhaan vain sovussa kaikki: ihmiset ja elläimet. Mie ainaki olen kaikkien kaveri.

Tiistaina 29.11.2022: UUTISIA! UUTISIA! JYMYUUTISIA!

Mie kuulin just vasta jymyuutisen. Mulle tullee pohjisserkku! Heepo-setäle tullee pohjiksen pentu kevhäälä. Se on kyllä varhmaan vähä minun ansioita, että Heepo halvaa just pohjiksen, eikä mithään ajokoiraa niin ko ennen. Mie olen jotenki vakkuuttanu sen, että pohjis se on oikea koira eikä mikhään koiran kuva. 

Pohjis voi olla mettäkaverina ja piittää seuraa ja olla porinakaverina, ko seki sielä yksin pyörii. Saattaa se vaikka nukkua vieressäki. Mulla on kyllä mahtava päästä sen pennun tykö leikkihmään ja Heepole hoithoon, jos mamma ja pappa lähtee johonki. Mie niin tykkään Heeposta ja Heepo minusta. 

Voi että! Mie alan oikein nyt oottahmaan tätä!!!

Jokhaan se serkku sieltä kohta tullee?

Lauantaina 5.11.2022: Pakko välilä käyttää älliä, että saa mamman leikkihmään ja pari muuta taphausta

Joskus minua sitte ottaa päähän, että mamma vennyy kotona aina yöpaita päälä ja sannoo mulle aina vain, että en lähe ulos, sie voit leikkiä yksinki. No joo, voin varhmaan, mutta eihän se ole niin hauskaa ko kaverin kans. 

Tässä yhtenä päivänä mie löysin makkuuhuohneesta minun yksisarvisen ja ihmettelin, miksi se on sisälä. Otin sen tietenki suuhun ja tuijotin mammaa merkittevästi. No menthiin vähäksi aikaa ulos. Mamma otti yksisarvisen kuitenki uuestaan pois ja selitti jotaki, että se on oottanu korjaamista. Se alko neulohmaan sen kaulaa kiini, ettei täytheet tursua ulos. Mie ootin ja tuijotin tiihviisti sitä hommaa. Sitte mamma alko taas valittahmaan, että ulkona sattaa vettä ja hällä on yöpaita päälä, niin että mene yksin leikkihmään. Sama kitinä taas! Mie en antanu periksi. Mie vein yksisarvisen häkhiin ja ootin sielä, ko häkissä on katto, niin sielä ei kastu. Tajusihan se viimein! Sain sen leikkikaveriksi ja vielä ulkoterassillaki puijuutethiin yksisarvista oikein antaumuksela. Välilä mamman liikuttelu vaatii vähä älliä, mutta onneksi mulla on sitä.

Koiran kans kaikki on niin paljo helpompaa. Minun kaveri Rokka kävi taas, ja sitä ei tartte kahta kertaa tahtoa leikkihmään. Kaikki sujjuu tosi hyvin ja  toinen tajuaa heti, mitä toinen tarkottaa. Meitä yritethiin kuvata, mutta ko vauhtia oli koko ajan melko laila, niin kaikista kuvista tuli vähä tärähtähneitä. Pari videota onnistu. Leikithiin niin kauon, että ei ennää jaksettu ja Rokka lähti kotia. Rokka on mukava. Se on minua vähä nuorempi, mutta vähä isompi. Tuossa kuvassa mie olen oikealla. Minua vähä jännitti, löytääkö Rokka minun luukätkön, mutta mie olin piilottanu sen niin hyvin, ettei se löytäny.

Olen mie päässy papan kans kerran methäänki, mutta ei meile tullu taaskhaan mithään saalista. Yhen kerran se oli selvästi papan moka. Mutta ei se haittaa. Meilä on mukava olla mettässä muuten ja nauttia luonnosta, nuotiotulesta ja yhessäolosta.

Yhtenä päivänä ko mamma tuli kotia, se sano, että se on käyny tervehtimässä pikku Ossia ja kerto siittä ihastuhneena asioita. Ossi on vielä vauva ja viihtyy sylissä. Mamma on ottanu kuulema ittelensä koirakummitätin arvonimen. 

Ihmiskielen sanavarasto on mulla jo kiitettävän tasosta.  Ossaan mennä itte suihkuun, ko mamma käskee ja tiän aina mitä tarkottaa, ko mamma sanoo: "Harjathaan!". Sillon mie menen harjauspaikale. Ja ko tulen häkistä ja mamma kyssyy: "Otehaanko panta pois?" niin mie menen olohuohneen sohvan etheen pannanottopaikale istuhmaan.

Nyt mulla on ollu vähä silmävaivaa. Yhet kaupan palikat aiheuttaa mulle silmätulehuksen ja silmät alkaa vuotahmaan. Lääkärille ei ole onneksi vielä lähetty, ko nyt on menossa ruanvaihtoviikot. Toinen palikkamerkki ei aiheuta vaivoja. Tässä kohtaa mie voisin tehä kaupallista yhteistyötä ja tienata mammale rahhaa, mutta en mie kehtaa.

Marraskuun 9. päivä mie täytän 4 v ja 8 kk. Hyvä ikä seki! Mulla on mukava elämä.

Sunnuntaina 9.10.2022: Sisustuselementti ja Struven ketju

Viime aikoina ei ole ollu oikein erikoisia tapahtumia, tavallista elämää vain.  Mie olen maanu lähinnä sisustuselementtinä sohvala.

Yhtenä päivänä ko met olima mamman kans lenkilä, mie sain vähän nuuhkia Sallia. Hyvin se meni, mutta jotenki sen haju oli erilainen ja mulla alko loppuillaksi soihmaan päässä Lännen-Jukan laulu Nancystä ja Sallystä: "Nancy ja Sally, Nancy ja Sally... Lännen-Jukka hellutti ne molemmat." Koko loppuilta meni ulos ja sisäle eestaas rampatessa. Tuli jotenki levoton olo.

Sitte ko päästhiin lähemmäksi kotia, mulla tuli pökäle naapurin asfalttiliittyhmään. Mammala ei ollu kakkapussia matkassa, niin se yritti nenäliinala siirtää sen laiemmaksi lehtien alle. No siinä samassa siittä tontin vierestä tulleeki se naapurin emäntä ja muutaki porukkaa. Mamma seiso kakkapaperi käessä ja ihmetteli, mihin sen panis. Mie huomasin heti, että tilantheen pelastaminen oli taas minun varassa. Aloin mahottomasti viuhtohmaan niile ja vetähmään niitten tykö ja muka osottahmaan, että mie haluan niiltäki rapsutuksia, ko kerta lähelä asuthaan. Mie panin korvat hyljeasenthoon ja yritin olla aivan muina miehinä, että ei vain mithään pökälettä ole tullu, eikä ainakhaan teän liittyhmään, että mie en kyllä tiä asiasta mithään!

Eilen mie pääsin mamman kans kahestaan retkele Aavasaksale. Sehän on kuulema vähän niin ko maapallon mittanauha ja kansallismaisema. Sitä on käyhneet monet kuuluisuuekki ihhailemassa jo ajat sitte. Joku Akerbi ja Lönruuttiki. Mamma sano, että se on osa Struven ketjua ja näytti mulle konheelta lisätietoja siittä. (https://www.maanmittauslaitos.fi/struvenketju) Mamma on käyny sielä ennenki, mutta mie olin eka kertaa.

Pitkospuut vain olit liukhaat satheen jäljiltä ja mulla löi jalat sutia niilä, ko mulla oli kauhea veto päälä, mutta mamma ei päästäny minua vaphaaksi. Se vain tappeli hihnan päässä ja mie kuulin, että se välilä karju rumasti, että PER...LE, EI VEÄ!!!! Mie kuulin aivan selvästi, että se sano ruman sanan. 

Kyllä mie sitte vähitellen rauhotuinki, ko mie ymmärsin, että jos mie en tottele, mamma kaatuu ja lyö jalkansa tai päänsä. Mie ymmärsin, että minun häätyy pittää siittä huolta, ko enhän mie sitä sieltä vaarasta yksin alas sais. Päivä oli hieno ja maisema kans. Oli mukava reissu.

Tänä päivänä mie täytän 4 v ja 7 kk, niin että: Onnea Aapolle. Tv. Aapo!

Keskiviikkona 14.9.2022: Kuvvauskeikka, ilahuttava vieras ja kehujaki

Joskus ei tapahu paljo mithään, ja sitte yhtäkkiä tapahtuu vaikka mitä. Lauantaina 10.9.2022 met kävimä papan kans taas mettässä. Sen piti olla mulle muka haukkuhommia, mutta eipä ollukhaan. Pappa meinasi, että met menimä vissiin liian aikasten methään. Oli kauheasti sumua, niin ei näkyny lintuja, eikä net ollu jättäny maahankhaan mithään hajuja. Pappa kuulema näki kaks mettoa, mutta mie en nähny mithään, enkä haistanu mithään. Mie en ollu oikein virheessä ja olin vähä sitä mieltä, että kotona olis ollu mukavampaa olla nukkumassa. Haukkumisen ja saahliin kannalta reissu meni mönkhään, mutta kuvvaamisen kannalta se onnistu hyvin.

Mie itte tykkään näistä kuvista ja meinasin lähettää niitä johonki mallitoimistoon tai lehen kantheen.  Varsinki nuo hämähäkinverkkokuvat on minusta hyvin onnistuhneita, vaikka itte sanonki.  Mie näytän niissä  jotenki salaperäseltä, vähän niin ko taikakoiralta.

Tämän reissun jälkheen  meile tuli  mukava vieras, Siipo, pitkästä aikaa. Mulla alko syän moukuttahmaan ilokelloja ja mie halusin tunkea sille sylhiin. Mamma kielteli ja yritti käskyttää alas, mutta en mie sitä joutanu kuuntelehmaan, ko oli vain niin kertakaikkisen mukavaa nähä lauman etäjäsentäki pitkästä aikaa.

Mie en rauhottunu enkä antanu periksi, ennen ko pääsin Siipon sylhiin ja rapsutettavaksi. Mamma oli nolona, ja motkotti, että mie en ossaa käyttäytyä, mutta Siipo kyllä ymmärsi. Mie olen semmonen avosyäminen ja ilmasen rakhauteni ja iloni täysilä. En mie maha itteleni mithään. Ilo se on, joka koiran tielä pittää vai miten se menikhään.

No eilen sitte näimä naapuruston koiramamman, jonka tunnen ja meinasin silleki hönköilä pääle, mutta mamma ei päästäny. Se rouva kehu minua monheen kerthaan, että olen niin kaunis, niin kaunis, että minut pitäis viä näyttehlyyn, että varhmaan voittasin palkintoja.  Mamma kiitteli sitä ja sano, että ko koiraa kehuthaan, tuntuu, että omistajjaaki kehuthaan siinä samala. Siinä se mamma hymmyili naama korvissa ja pollevana ylpeyestä. Se sano, että jos olis joku kouluttaja ja näyttelyissä käyttäjä, niin mikä ettei, mutta että mie olen perhekoira, eikä näyttelyhommat meitä oikein kiinnosta. Oli mukava kuula kehuja, mutta en mie jaksanu niitä kovin kauan kuunela, ko oli jo melkonen kakkahätä.

Maanantaina 5.9.2022: Rapahommia ja köllöttelyä

Se sorsastushomma tuli ja meni. Siittä on jo monta viikkoa aikaa, ko käythiin papan kans päiväselthään tutuila paikoila. Aluksi mie vähä höperehin ja juoksin niin ko heikkopää niitä ajattahmaan. Kaikki sorsat säikähit ja lähit lenthoon. Sitä mie tehin aikani, mutta sitte mie aloin rauhottuhmaan ja olin taas kiini  itte asiassa. Mie istuin papan vieressä ja hain niitä rapakoista, ko oli sen aika. Minusta otethiin hieno videoki, ko mie uin ja tuon sorsaa papale. Mutta ko pappa kehhuu minua videolla ääni käheänä ja niin ko liikuttuhneena, niin en mie kehtaa sitä tässä julkasta.

Minusta rapahommat on aivan jees, mutta mamma ei tykäny. Se pesi minut kolhmeen kerthaan, ja pari kertaa semmosella erikoissamppoola, mutta vieläkhään ei kaikki värjäymät ole kuulema lähtehnee.

Tuon reissun jälkheen ei ole tapahtunu mithään erikoista. Kotona olen köllötelly ja pihala oravia ja ohikulkijoita haukkunu.

Kuulin, että minun yks silkkiterrierituttu oli pärjäny näyttelyssä hyvin ja saanu hienoja palkintoja. Onneksi olkhoon, Sani! Mie olen niissä asioissa maalainen, enkä tiä niistä mithään. 

Perjantaina meilä on taas minun synttärit ja täytän jo 4 v 6 kk.  Joka kuussa on synttärit. Se on mukavaa. Sitte lähethään vissiin taas mettähomhiin, mutta kuivemmille paikoile.