Met luima mamman kans yhessä yhen kirjan niin, että mamma luki äähneen joitaki kohtia kirjasta, ja mie sitte kommetoin, pittääkö net paikaansa. Kirjan on kirjottanu Helena Telkänranta ja sen nimi on Millaista on olla koira? Miehän sen kyllä tiän, mutta nyt mammaki oppi jotaki, esimerkiksi sen, että sohvala makkaaminen on koirien keeneihin kirjotettu ominaisuus, eikä sitä voi estää totteutumasta. Susiesi-isäkki tykkää makkoila jollaki korkeammalla kivelä, josta näkkee hyvin.
Mulle uutta tietoa oli se, että koirat on niin ko 4 kk ikhäisen suenpennun tasola, jos leikkisyyessä mitathaan. Sanothiin siinä kyllä semmostaki, että suet olis jotenki parempia ja kestävämpiä ongelmanratkasijoita ko koirat ja että niilä isoveljet ja -siskot osallistuu pentujen hoithoon niin ko joissakin ihmisperheissäki. En tiä, pittääkö tuo paikkaansa, ko ei ole kokemusta susista eikä testeistä.
Mammaki on löytäny omista ittehoitokirjoista kaikenlaista osviittaa siittä, miten voi olla onnellisempi ja tasapainosempi ihminen ja mistä mikäki olotila juontaa juurensa. No lapsuuestapa tietekki! Mieki löysin itheeni sopivan kohan: "... se, että pentu viettää suurimman osan ajastaan ilman muita koiria, jättää sen helposti hiukan toistaitoiseksi koirien välisessä viestinnässä."
En mie nyt mitehkhään erityisen toistaitonen ole, ko mie olen lähtökohtasesti kuitenki kaikile ystävällinen, mutta mulla ei ole ollu täälä kotona kethään ystävällistä aikusta koirakaveria, joka olis auttanu minun kehitystä täytheen potentiaahliin. Minun aivoihin on jääny vissiin semmonen ikunen kaipuu toissiin koihriin ja kaikhiin ihmissiin. Ja se näkkyy kuulema lenkilä vähä yli-innokkuutena.
Vaikka mie olen kaikkien kaveri ja tosi innokas tervehtihmään ihmisiä ja koiria, en mie usko, että mulla kuitenkhaan olis Williams-Beurenin oireyhtymä. Se on ihmisillä harvinainen homma: yhelä kymmenestätuhannesta on se. Oihreena on ylepalttinen seurallisuus ja into mennä juttelehmaan ventovieraittenki kans, niin ko mulla kyllä on... Mutta ko tarkemmin lukkee, niin kirjassa sanothaan, että "koirilla tämä geenimuunnos on paljon yleisempi kuin ihmisillä." Voi hitsi! Onkhaan mulla sittekki se?!!
Meän kotona ei ole koskhaan ollu kethään turvallista vanhempaa koirakaveria tai etes leikkikaveria ko vain sillon tällön, mutta, mammaki on sanonu, ettei kaikile asioile voi ennää mithään. Pittää vain soppeutua ja olla tyytyväinen siihen, mitä on nyt. Jokhaisella on omat taakkansa, se sannoo.
Kirjassa sanothaan, että koirile ( ja muilekki elläimille) on tärkeää päästä tekehmään asioita, joila net voivat itte vaikuttaa omhaan olotilhaansa:
- "Kaikkien koirien hyvinvointia edistää vapaana juokseminen, vaikka aidatullakin alueella." -> Tämä toimii meilä! 😊
- "Samalla se pystyy tyydyttämään tarvettaan tehdä itse valintoja, vaikka vain pieniäkin, siitä, mihin se milloinkin menee ja miten: rauhallisesti ravaten vai innokkaasti spurttaillen. -> Toimii ja on hauskaa. 😊
- " Muita esimerkkejä omaan olotilaan vaikuttamisesta on esimerkiksi se, jos koiralla on mahdollisuus siirtyä halutessaan sisältä pihalle ja takaisin. Samoin se, jos on olemassa asioita, joita koira voi pyytää ihmiseltä niin, että pyyntö tuottaa tulosta vähintäänkin ajoittain, esimerkiksi rapsutuksia tai leikkimistä." -> Toimii nämäkki tosi hyvin. 😊
Minun kasvatuskoti Kuusamossa oli kyllä paras mahollinen. Se oli turvallinen ja tarjos mulle paljo tillaisuuksia tutustua autokyythiin, imuhriin, toissiin koihriin ja lapsiinki. Kiitos siittä taas kerran @Kennel Tuppisuun, @Kyösti Aikkila, @Paula Aikkila.
Ei tämä koirana olo ole yhthään hullumpaa. Päivissä on ylheensä paljo virikheitä ja toimintaa, luita ja leikkivälihneitä, lenkkejä ja reissujaki sillon tällön, ja välilä saa maata rellottaa reporankana joko auringossa tai pirtissä. Ja sitte välilä voi taas olla terävänä: lukea kirjoja ja kirjottaa plokia.
