Lähdettiin lenkille ja samalla kirjastoon. Alkulenkistä alkaen oltiin informaatiotutkimuksen lähteillä selvittämässä, kuka tästä meni, minkä jäljen jätti, minkä ikäinen ja kokoinen, mahtoiko peräti olla tyttö!
Kirjastolla Eepo otti Aapon mukaan sisällekin, eteisen palautuspisteelle saakka ja oli koko ajan jännittynyt, että joku tulee huomauttamaan, ettei koiria saa tuoda sisälle.
Eteisessä ohjataan myös tulemaan tuoksutta. Teatterissa ja konserteissa istutaan vierekkäin, ja siellä pyyntö on ymmärrettävää tuoksuallergisten huomioimista, mutta tuntuu äkkiseltään oudolta, että kirjastossa tuoksut kielletään kokonaan (tuoksutta = sijamuoto abessiivi, joka ilmaisee jonkun puuttumista).
Eikö marraskuun pimeydessä saa edes tuoksua hyvältä, edes vähän? Pilaako se marraskuisen kärsimyksen täydellisyyden, jos ihan pikkuisen vain suhauttaa siltä varalta, että kirjaston hyllyjen välistä kuuluukin koppedi kop, ja unelmien prinssi kopsuttaa valkealla ratsullaan paikalle?
Pipo on ruma, kengät eivät ole prinsessan hopeaa, eikä poskillakaan enää hehku ujo rusotus, mutta sentään edes tuoksuisi hyvältä prinssin tullessa. Miksi kyltti on ehdoton? Miksi ei jotenkin pehmeämmin?
Suomi on kieltojen luvattu maa. Tupakointi ei kuulu Eepon eikä Veepon elämään, mutta tupakoiden piilottaminen peltikaapin ovien taakse ja lakritsipiippujen kieltäminen tuntuu kyllä naurettavalta nillitykseltä.
Italiassa koiria näkyi paljon. Ne tulivat ihmistensä mukana joka paikkaan: rannalle, ostoskeskuksiin ja terasseille. Ne olivat osa normaalia elämää, eivät jotain kieltotauluilla estettäviä kummajaisia.
Olisiko meilläkin syytä nauttia elämästä vähän positiivisemmin, hyväksyvämmin ja toinen toistamme arvostaen? Ollaan kilttejä toisillemme. Huomioidaan toiset, mutta ei nillitetä.
